Ferganan laakso

Ulkoministeriön laatimassa Uzbekistanin matkustustiedotteessa lukee: ”Ferganan laaksoon suuntautuvilla matkoilla tulee noudattaa varovaisuutta.” Fergananlaaksolla tarkoitetaan Uzbekistanin, Kirgisian ja Tadžikistanin alueille jäävää alavaa jokilaaksoa, jota ympäröi Tienšan ja Hisor-Alai vuoristot.

Miksi ulkoministeriö sitten suosittelee noudattamaan varovaisuutta alueella? Hedelmällinen jokilaakso jakautuu kolmen valtion kesken ja rajalinjat kulkevat usein epäselvästi asutuksen ja viljelyalueiden läpi. Tämä on aiheuttanut jännitteitä paikallisyhteisöjen välillä ja rajoilla on menneinä vuosikymmeninä esiintynyt väkivaltaisia yhteenottoja. Lisäksi Fergananlaakso sijaitsee seismisesti aktiivisella alueella, joten maanjäristyksiä esiintyy siellä säännöllisesti.

Meille järkevin reitti kohti Kirgisiaa kulki kuitenkin Fergananlaakson läpi, eikä alue erottautunut meille muusta Uzbekistanista mitenkään. Koko laakso on pääosin omistettu maanviljelykselle, ihmiset olivat ystävällisiä ja kertaakaan emme kokeneet oloamme turvattomaksi.

Toivottavasti näemme taas

Rajanylityksen jälkeen vietimme ehkä reissun parhaimmat kaksi päivää. Olimme etsimässä telttapaikkaa pienen kylän lähettyviltä, kun pientä lasta sylissään pitävä vanhempi mies pysäytti meidät. Hänellä oli päässään perinteinen uzbekistanilainen hattu, dobba, ja sylissä oleva ehkä vuoden ikäinen poika hymyili leveästi harvahampaista hymyään.

Mies kutsui meidät vieraakseen. Epäröimme aluksi, koska aina ei ollut selvää oliko kutsu sanottu ääneen tosissaan vai kohteliaisuudesta. Lopulta kuitenkin seurasimme miestä kylätietä pitkin ja astuimme perinteisen uzbekistanilaisen talon sisäpihalle. Vihreät köynnökset loivat viihtyisän varjon paahtavassa auringossa ja sisäpihan puutarha oli täynnä erilaisia hedelmäpuita.

Mikä sitten teki kohtaamisesta niin erityisen? Usein meidät kutsuttiin vieraaksi ihmisten koteihin, mutta meitä myös kohdeltiin vieraina. Olimme ainoat, jotka söivät ruokaa muiden katsellessa ja varmistellessa, että kaikkea oli tarpeeksi. Välitön, luonnollinen kontakti tuntui joskus puuttuvan tilanteista. Oli eri asia olla palveltavana kuin oikeasti oppia tuntemaan ihmisiä ja jakaa kokemuksia yhdessä. Tässä perheessä tuntui, kuin olisimme osa perhettä.

Kahden päivän ajan jaoimme ateriat yhdessä, leikimme lasten kanssa, nauroimme ja tutustuimme perheen työhön ja elämäntapaan. Ihmeellisintä oli, kun isoäiti avasi yhden sisäpihan ovista ja tajusimme, että perhe kasvatti silkkimatoja! Silkkimadot syövät mulperipuun oksia ja tarvitsevat niitä lisää jatkuvasti. Niinpä joka päivä perheen nuoret naiset hakivat hedelmäpuutarhasta lisää mulperipuun oksia, hakkasivat oksien paksut osat talteen polttopuuksi ja antoivat lehdet silkkimadoille syötäväksi. Kuukauden ajan perheen naiset tekisivät tätä lisätyötä omien töiden, kotitöiden ja lastenkasvatuksen lisäksi. Olimme sanomattakin vaikuttuneita.

Ehkä jäänrikkojana toimivat osittain myös perheen pienet lapset. 1-vuotias pieni poika tarvitsi usein syliä tai silmäpareja peräänsä perheen naisten työskennellessä ja me autoimme mielelläme. Lisäksi 5-vuotias Munisahon oli täysin ihastunut meidän seuraamme ja illalla istuimme tapchanin (perinteinen keski-aasialainen lepotaso, jolla istutaan, syödään ja oleskellaan) reunalla ja toistimme Munisahonin perässä numeroita uzbekiksi. Vielä hauskemmaksi tilanne muuttui, kun aloimmekin toistaa numeroita suomeksi ja Munisahon toisti niitä perässä nauraen.

Merkityksellisintä oli jakaa yhteinen huumori. Vaikka kommunikointi tapahtui pääosin kännykän välityksellä google-kääntäjällä, monet hauskat hetket eivät edes vaatineet puhelinta. Nauroimme, kun Munisahonin isä vitsaili ostavansa kaljupäiselle Otolle hiusharjan torilta tai kun jäätelökioskilla yritimme saada toisemme hymyilemään kuvia varten.

Hyvästellessä kyyneleet valuivat niin minun kuin isoäidinkin poskille. Olimme äärettömän kiitollisia siitä, miten kummallista reittiä elämä heitti tiellemme mitä ihanampia ihmisiä. Jälkikäteen saimme vielä viestin: ”Vaikka vuodet kuluisivat, odotamme silti, että tulette vielä jonain päivänä uudestaan.”

Selkkaus turistipoliisin kanssa

Selkäkipuni oli jostain syystä ärtynyt aiemmin Tadžikistanissa ja päätimme jäädä muutamaksi päiväksi lepäämään Kokandiin, suurempaan kaupunkiin Fergananlaaksossa. Hotellin kirjautuessa meille tuli kuitenkin ongelmia. Uzbekistanissa turistien täytyy ”rekisteröityä” kolmen päivän sisällä maahan saapumisesta. Rekisteröinti tapahtuu hotelleissa ja majapaikoissa, joten tavallisille turisteille tämä ei ole ongelma. Me olimme kuitenkin olleet yötä paikallisten luona sekä telttailleet, joten rekisteröitymistä ei ollut tapahtunut ja niinpä Kokandin hotellikaan ei pystynyt meitä enää rekisteröimään.

Olimme kuulleet, että Uzbekistanin turistipoliisi oli avulias taho ongelmatilanteissa ja Otto päätti soittaa turistipoliisille meidän rekisteröitymisongelmasta. Pian hotelliin saapui kolme miestä ja yksi heistä osasi riittävästi englantia, jotta pystyimme selittämään tilanteen. ”Mutta ette te saisi olla paikallisten luona yötä, kenen luona olitte? Tämä on nyt ongelma ja teille tulee tästä sakko”, mies selitti. Emme maininneet sanallakaan ihmisiä, joiden luona olimme yöpyneet, koska emme halunneet heille ongelmia.

Sen sijaan alkoi mitä ihmeellisin tapahtumaketju. Saimme kyydin poliiseilta jonkinlaiselle toimistolle, jossa kävelimme vanhan rakennuksen yläkertaan. Siellä toinen virkailija näpytteli tietokoneella ja istuuduimme odottamaan. Virkailija jatkoi näpyttelyään ja kulmien kurtisteluaan. Samaan aikaan kolmas mies otti koko ajan tilanteesta kuvia eri kuvakulmista ja pian huoneeseen tuli lisää miehiä ratkomaan oletettavasti meidän ongelmaa. Laskimme, että parhaimmillaan tietokoneen ympärillä oli 9 miestä kulmat kurtussa pohtimassa, mitä heidän tietokantoihinsa pitäisi kirjata.

Saimme paikalle myös tulkin, joka selitti meille, että meidän täytyisi silti huolehtia rekisteröitymisestä, vaikka telttailisimme. Joka kaupungissa pitäisi olla toimisto, johon voisimme mennä rekisteröitymään. Lopulta lähes kahden tunnin odottamisen jälkeen saimme sakkolaput eteemme: 60 euroa per pää. Vaihtoehtoja ei ollut, koska ilmeisesti maasta ei voisi poistua ilman rekisteröitymistä.

Papereiden allekirjoittamisen jälkeen saimme jälleen kyydin eri paikkaan, tällä kertaa lähinnä suomalaista R-kioskia muistuttavaan pieneen liikkeeseen, jossa tiskin takana istuva mies skannasi meidän sakkolaput ja maksoimme sakot. Samalla mukanamme koko ajan kulkenut, englantia puhuva turistipoliisi halusi tarjota meille jäätelöt.

Viimein palasimme vielä takaisin poliisien toimistolle, saimme passimme takaisin ja olimme vapaita palaamaan hotellille. ”Voitte huomenna vierailla kaikissa kaupungin museoissa ilmaiseksi”, tulkkinamme toiminut nainen sanoi hymyillen. Katsoimme häntä ällistyneinä. ”Työskentelen kaupunginmuseolle. Huolehdin, että teille on ilmainen sisäänpääsy.”

Hotellille päästyämme nauroimme, että olimme tavallaan maksaneet sakot pääsymaksuna kaupungin museoihin.

Ruokamyrkytys ja lepotauko

Kokandin jälkeen seuraava kohteemme oli Margilan, Uzbekistanin silkkiteollisuuden keskus. Päivää ennen saapumistamme kaupunkiin telttailimme peltojen välissä maaseudulle, kun Oton vatsaa alkoi vääntää toden teolla. Kolmen kuopan kaivamisen jälkeen oli selvää, että kyseessä oli ruokamyrkytys ja seuraavana päivänä viimeiset kilometrit Margilaniin olivat tuskaisen hitaita. Tie oli niin huonokuntoinen, että autoillakin oli vaikeuksia pujotella kuoppien ohi ja lähes 40 asteen kuuma sää ei helpottanut etenemistä.

Löysimme ihastuttavan majatalon Margilanista ja onneksi ruokamyrkytys jäi lyhyeksi. Oton toivuttua ripulista alkoivat minun selkäkivut kuitenkin pahentua. Lopulta tuntui, että ei ollut väliä lepäsinkö vai liikuinko, sillä mikään ei helpottanut kipua. Majatalon omistaja oli kuitenkin äärimmäisen avulias ja yhtenä päivänä hänen nuori serkkunsa lähti oppaaksemme ja vierailimme paikallisella lääkärillä.

”Tarvitset neljän päivän ajan neljä injektiota selkään”, serkku käänsi minulle lääkärin kommentin. Katsoin häntä ehkä hieman hämmentyneenä, koska pian nuori mies alkoi selittää jotain kivun parantamisesta ja olevansa pahoillaan siitä, että joutuisin saamaan pistoksia. Hämmennykseni ei kuitenkaan johtunut pelosta, vaan lähinnä epäuskosta, sillä en ollut ikinä kuullut selkäkipua hoidettavan moisella määrällä lihaspistoksia.

Lopulta sain suuni auki ja pyysin lääkäriltä kipulääkettä sekä lihasrelaksanttikuuria. Lääkäri raapusti tavalliselle viivapaperille jotain, ojensi lapun ja apteekissa tuon täysin tunnuksettoman lapun perusteella sain kaksi pakettia lääkkeitä. Tietosuoja ei tainnut olla niin tärkeässä osassa Uzbekistanissa. Eikä lääkärikäyntikään maksanut mitään. ”Olet meidän vieras täällä Uzbekistanissa”, iäkkäämpi naislääkäri totesi hymyillen.

Muutaman päivän lihashuollolla sekä relaksantti- ja kipulääkekuurin jälkeen selkäkipu alkoi hellittää sen verran, että päätimme palata tien päälle. Maan silkkikeskus jäi kokematta, mutta sen sijaan saimme kokemuksen paikallisesta lääkäristä ja ihmisten loputtomasta ystävällisyydestä.

Ferganan laaksosta Kirgisiaan

Viimeiset päivät Uzbekistanissa tuntuivat sulautuvan yhteen. Poljimme maaseudulla viiniviljelmien, peltojen ja pienten kylien ohi. Kylätiet olivat hiljaisia ja ihmiset katsoivat tandempyöräämme ihmeissään ajaessamme ohi. Vietimme yhden yön pienessä kylässä paikallisen perheen luona ja kippasin salaa lautaseltani lihatäytteiset taikinanyytit Oton lautaselle. Lähtiessämme perheen vanhin nainen siunasi meidät matkaan kämmenet kasvoja kohti nostettuna. Vieraan siunaaminen matkaan ilmaisee kiitollisuutta vierailusta ja toivoo hänelle turvallista ja sujuvaa matkaa sekä henkisessä että käytännöllisessä mielessä. Liikutuin tästä lämpimästä eleestä.

Katsoimme Euroviisut kummallisen hostellin valtavan isossa huoneessa, jossa pelkästään lattian peittävä kuviotu matto oli isompi, kuin edellinen asuntomme Espoossa. Hostellin jälkeen pyöräilimme kohti Kirgisian rajaa ja haikein mielin jätimme pieniä pakettiautoja ajavan, sydämemme varastaneen kansan taaksemme.

Kiitos Uzbekistan, että otit meidät niin lämpimästi vieraaksesi.