Jatkoajalla Kiinassa

Kuvittelimme, että ehtisimme pyöräillä (ja junailla) Kiinan halki 30 päivässä. Suomen kansalaisille myönnetään maahan tullessa 30 päivää viisumivapaasti, mutta Chengdussa meille kävi selväksi ettemme ehtisi tuossa ajassa millään Vietnamin rajalle. Olimme kuitenkin kuulleet, että reilut 100 kilometriä Chengdun eteläpuolella sijaitsevassa Leshanin kaupungissa olisi mahdollista hakea jatkoaikaa omalle viisumille. Olisi se ollut Chengdussakin mahdollista, mutta huomattavasti tiukemmilla kriteereillä.

Viisumin pidennys Leshanissa

Pyöräilimme Leshaniin muutamassa päivässä rauhallisia teitä pitkin bambumetsien läpi ja Leshanissa vierailimme virastossa, jossa viisumia voitaisiin mahdollisesti jatkaa. Kun viimein löysimme viraston sisältä oikean kerroksen ja sieltä oikean ihmisen, virkailijanainen huokaisi syvään. ”Haluatte siis pidentää viisumia? Täyttäkää tämä ja tämä lomake.” Nainen vaikutti kyllästyneeltä. Ehkä muutama muukin pyöräilijä oli hakenut viisumilleen pidennystä sanan levitessä.

Meidän piti täyttää matkasuunnitelma kaupunkeineen, nähtävyyksineen ja majoituksineen. Minä etsin nähtävyyksiä ja majoituksia Yunnanin provinssista, Otto sen sijaan googletteli majoituksia. Täytimme matkasuunnitelman ja ojensimme lomakkeen virkailijalle. Tietysti aikomuksenamme ei ollut vierailla missään mainitsemissamme kohteissa, mutta sitä ei kenenkään tarvinnut tietää.

Ehdot olivat tarkat. Meidän tulisi olla kirjautuneena hotellissa Leshanissa koko hakuprosessin ajan. Lisäksi meidän tuli näyttää pankkitilien saldot ja todistaa, että meillä oli tarpeeksi varallisuutta tilillä. Varasimme hostellin 4 yöksi ja kulutimme päiviä lepäämällä, syömällä ja kävelyillä kaupungin ympäri.

Viikonlopun jälkeen saimme hakea viisumin virastosta, tarkalleen klo 14 jälkeen maanantaina. Kirjauduimme hostellista ulos tuntia aiemmin ja otimme taksin virastolle. Maksu tuotti hieman ongelmia, mutta sitten viimein saimme käsiimme jatkoviisumin Kiinaan. Kävelimme ulos ja aioimme juuri tilata taksin, kun takaa kuului tutun naisvirkailijan ääni: ”Meillä on ongelma!”

Olimme kirjautuneet hostellista ulos tuntia liian aikaisin, jolloin emme kirjaimellisesti olleet rekisteröityneenä hostelliin koko hakuprosessin ajan. Me emme olleet ymmärtäneet, että yhdellä tunnilla olisi mitään merkitystä etenkään, kun kaikki tavaramme olivat vielä hostellin aulassa. Epätoivoinen olo oli jo vallata minut, kun mietin miten ehtisimme Vietnamin rajalle. Alkuperäistä maassaoloaikaa oli jäljellä enää pari päivää.

Yritimme selittää, että olimme olleet kirjautuneena hostelliin ja kaikki tavaramme olivat edelleen siellä. Nainen palasi mitään sanomatta takaisin virastotaloon ja me katsoimme toisiamme hämmentyneinä. Saimmeko lähteä vai pitikö meidän mennä myös sisälle?

Lopulta harpoimme portaat viraston toiseen kerrokseen ja istuuduimme siellä odottamaan. Ja viimein saimme huokaista helpotuksesta, kun naisvirkailija huikkasi meille tiskin takaa: ”Kaikki kunnossa!” Lähdimme pikaisesti ennen kuin kukaan ehtisi muuttaa mieltään ja näin saimme Kiinassa jatkoaikaa viisumille.

Hikoilua Sichuanin altaassa

Meiltä on reissun aikana kysytty joitain kertoja ”Mikä on pahin sää, jossa olette pyöräilleet?” Jälkikäteen ajateltuna Sichuanissa olosuhteet olivat ehkä reissun haastavimmat. Jatkoimme Leshanista matkaa ja tulevien päivien lämpötilaennuste näytti hirvittävältä. 39 astetta, mutta lisäksi kosteusprosentti lähenteli sataa. En ole ikinä hikoillut niin paljon.

Olimme vuorten ympäröimässä ”Sichuanin altaassa”, joka kattaa suuren osan Sichuanin provinssista ja on tunnettu kesäisin kuumankosteasta säästään. Aluetta ympäröivät vuoret estävät ilman liikkumista, ja toisaalta ”altaan” halki virtaavat joet sekä kesäsateet lisäävät ilmankosteutta. Sään tukaluutta on mahdoton kuvailla, mutta yritän silti. Varsinkin suomalaisille olosuhteet aukeavat hieman, kun sanon että tuntui kuin olisimme olleet saunassa. Lämpötila oli lähemmäs 40 astetta, mutta säätiedotuksen mukaan ”tuntuu” lämpötila oli lähes 50 astetta.

50 astetta! Meille se oli kotona ollut jo mukava saunomislämpötila pienessä kerrostaloasunnon saunassa. Nyt vain piti lisäksi pyöräillä kuormatulla tandempyörällä ylämäkeen. Telttailimme Leshanin jälkeen yhden yön, mutta nukuin hädin tuskin silmäystäkään vaatteiden liimaantuessa hiestä litimärkään ihoon. Seuraavana päivänä istuimme eräässä ylämäessä puiden varjossa täysin uupuneina. Oli aivan sama miten paljon joimme ja olo tuntui silti nestehukkaiselta. Olin käynyt vessassa viimeksi aamulla. Otto otti housut jalasta ja rutisti niistä useita desilitroja hikeä.

Jotenkin onnistuimme taistelemaan yli 50 kilometriä noissa olosuhteissa, mutta päivän päätteeksi telttailu ei tullut kysymykseenkään. Saavuimme pieneen Muchuanin kaupunkiin ja etsimme hotellin ilmastoidulla huoneella. Hotellihuone haisi tupakalta, mutta kiinalaisella mittapuulla tavallista vähemmän ja jäimme enemmän kuin mielellämme ilmastointilaitteen viileyteen. Kaikki varusteet olivat kosteudesta märkiä ja ripustimme niitä kuivumaan.

Mietin kyllä, miten selviäisimme tulevista ylämäistä niin kovissa lämpötiloissa. Mutta sitä ennen ilmastoitu huone tuntui paremmalta kuin ehkä kertaakaana aiemmin koko reissun aikana.

Tunnelitie

Kuin ihmeen kaupalla selvisimme Sichuanin altaasta pois. Leshanin jälkeen päädyimme polkemaan Jinsha-joen rannalla, joka on osa maailman kolmanneksi pisintä jokea, Jangtsea. Tie kulki kapessa rotkossa joen vartta pitkin ylös ja alas, mutta jyrkkien kallioiden luomat varjot sekä reitille jatkuvasti sattuvat tunnelit tekivät matkanteosta hieman viileämmän.

Itse asiassa tunneleita alkoi olla niin paljon, että kahden päivän aikana poljimme suuren osan matkasta niiden läpi. Osa tunneleista oli kirkkaasti valaistu, kun taas toisissa oli meneillään työmaa ja poljimme niiden läpi himmeiden otsalamppujen turvin. Dynamovalo oli hajonnut jo aika päiviä sitten, emmekä vieläkään olleet ostaneet uutta etuvaloa.

Välillä poljimme tunnelista tunneliin useiden kilometrien ajan ja vain käväisimme ulkoilmassa, jolloin ohi vilahti pikaisesti vuoristoinen rotkomaisema. Joissain tunneleissa ilma oli pakokaasusta paksua ja pölyhiukkaset leijailivat otsalamppujen kapeassa valokeilassa.

Nukuimme yhden yön pienellä levennyksellä tien varrella teltassa. Näköesteenä tielle oli kasa kivenlohkareita ja nukuin korvatulpat korvissa ohi ajavien rekkojen vuoksi. Seuraavana aamuna poljimme muutaman kilometrin mittaisen matkan läheiseen kylään, jossa hyödynsimme jälleen julkisia vessoja ja pienten kauppojen valikoimaa. Ei kaupoista tosin juuri muuta löytynyt, kuin sokerisia herkkuja ja limsoja, mutta mikä tahansa energia kelpasi meille.

Yritimme jatkaa matkaa, kun takaisin tien varteen päästyämme eteen pysähtyi poliisiauto. Autosta nousi neljä miespuolista poliisia ja he viittoivat meitä pysähtymään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun poliisi pysäytti meidät Kiinassa ja vaikka kohtaamiset olivat aina sinällään ystävällisiä, minua turhautti joka kerta. Tällaista ei ikinä tapahtuisi Euroopassa.

Poliisit kyselivät mistä olimme tulossa, missä olimme nukkuneet ja minne olimme menossa. Sen jälkeen he käskivät vielä olemaan varovaisia ja noin parinkymmenen minuutin päästä pääsimme viimein jatkamaan matkaa. Tiellä oli jatkuvasti tunneleita ja rekkoja, kuten edellisinäkin päivinä. Pysähdyimme pieneen kylään syömään ravintolassa nuudelikeittoa ja sen jälkeen pitkän tunnelin jälkeen alkoi ylämäki, joka oli oppuvaiheessa niin jyrkkä, etten uskonut meidän selviävän siitä.

Työnsimme pyörää jyrkimmissä mutkissa, sitten yritimme polkea vähän matkaa, kunnes taas väsähtäneinä nousimme pyörän selästä taluttamaan sitä. Lopulta saavuimme perille Yongshaniin 70 kilometrin mittaisen päivän jälkeen ja ehkä väsyneempinä kuin koskaan. Jyrkkään rinteeseen rakennetusta kaupungista ei löytynyt yhden yhtä suoraa tietä. Istuimme uupuneina tee- ja jäätelöjuomia myyvän Mixuen edessä juomassa pirtelöitä, jotka olivat hetkeä aiemmin toimineet meidän motivaattorina jyrkässä ylämäessä ja edessä oli vielä yksi haaste.

Rekisteröintiongelmia Yongshanissa

Poliisikohtaamisen, tunneleiden ja pitkän nousun jälkeen meidän piti löytää vielä hotelli Yongshanista. Yksi hotelleista haisi kammottavasti jo aulassa tupakalle, toinen oli meidän budjettiin liian kallis. Kolmannessa hotellissa kohtasi sekä hinta että siisteys, mutta kun kaivoimme passit esiin, alkoi omistajapariskunta vastustella. ”Niin mistä te olettekaan kotoisin?” mies kysyi ja pudisteli sitten päätään, kun kerroimme olevamme Suomesta.

Pariskunta sanoi, ettemme voisi jäädä, mutta me olimme osanneet jo varautua tällaiseen tilanteeseen. Joitain vuosia sitten Kiinassa oli sääntö tai laki, jonka mukaan ulkomaalaiset saisivat majoittua vain tietyissä hotelleissa, jotka sitten pystyisivät rekisteröimään turistit oikealla tavalla. Nykyään tuo sääntö ei enää pidä paikkaansa, mutta monet pienemmät hotellit silti kieltäytyvät ottamasta vastaan turisteja. Me tiesimme tästä etukäteen ja niinpä vain totesimme vastaanotossa, että heidän pitäisi soittaa poliisille, joka osaisi auttaa rekisteröinnissä.

Mies suostui tähän ja soitti jollekin, minkä jälkeen hän totesi, että pian joku tulisi auttamaan. Istuimme väsyneinä hotellin pikkuruisessa aulassa, kunnes joku mies viimein saapui. Meille jäi epäselväksi, mitä ammattiryhmää kyseinen mies edusti, mutta joka tapauksessa hän halusi viedä meidät hotelliin, jossa meidät voitaisiin rekisteröidä. Hinta vain oli yli tuplat kalliimpi.

Me kieltäydyimme. Tiesimme, että meillä oli oikeus jäädä eikä ollut takeita, että uusi hotelli olisi ollut savuton. Sanoimme paikalle saapuneelle miehelle, ettemme suostuisi maksamaan nykyistä hotellia enempää, jolloin mies huokaisi ja istui vastaanottotiskin taakse naputtelemaan koneelle. Yhtäkkiä rekisteröinti onnistuikin. Lopulta pääsimme hotellihuoneeseen, lähes kahden tunnin odottelun ja selvittelyn jälkeen.

Nousua nousun jälkeen

Ylämäki ei loppunut Yongshanin kaupunkiin. Päinvastoin, olimme saapuneet vuoristoiselle alueelle, jota halkoivat 4000 metriin asti kurottavat vuorenhuiput ja vuorten väliin jäävät jokilaaksot. En tiedä mistä me nuo voimat saimme, mutta päivä toisensa jälkeen nousimme pyörän selkään ja kiipesimme mäkiä niin paljon, että teimme jopa yksittäisen päivän nousumetreissä ennätyksen.

Maisemat olivat upeat. Kapeat vuoristotiet kulkivat ylhäällä vuorenrinteitä myötäillen ja tieltä pystyi näkemään laaksojen pohjalle asti, jossa turkoosinväriset joet virtasivat uomissaan. Liikenne oli muuttunut tunneliteitä rauhallisemmaksi ja ohitimme pieniä kyliä, joissa elämä oli verkkaista.

Mutta olimme myös äärettömän väsyneitä. Kun karttaa katsoi, tuntui ettei etäisyys Vietnamin rajalle lyhentynyt laisinkaan. Yhtenä päivänä poljimme uskomattoman upeiden maisemien läpi, mutta riitelimme pahemmin kuin moneen viikkoon. Sietokyky kaikelle epämukavalle alkoi laskea väsymyksen lisääntyessä ja lisäksi vasemman jalan rasitusvamma oli alkanut jälleen oirehtia. Pohkeessa tuntui pyöräilypäivien päätteeksi paine, johon ei auttanut kipulääkkeet, venyttely eikä hieronta.

Jatkoimme silti eteenpäin. Halki vihreiden laaksojen, omenapuuviljelmien ja jyrkkien nousujen. Söimme lähes joka päivä nuudelikeittoa, koska sitä sai kaikkialta. Raskaiden umamisten kiinalaisten makujen vastapainoksi ostimme kaikenlaisia hedelmiä, kuten tomaattia muistuttavia pepino-meloneita ja valkolihaisia pitaija-hedelmiä. Poliisi pysäytti meidät jälleen kysyen samoja kysymyksiä kuin aiemminkin. Minä olin turhautunut, Otto kärsivällisempi.

Ylämäkien, rajallisen ruokavalion ja poliisien lisäksi häiritsi jatkuva huomion kohteena oleminen. Toki pyörämme oli herättänyt aiemmikin huomiota ja etenkin Keski-Aasiassa saimme aina iloisen reaktion aikaan. Ihmiset vilkuttivat ja tervehtivät meitä aina iloisesti. Nyt Kiinassa jokin oli erilaista. Edelleen osa ihmisistä vilkutti ja ilahtui meidät nähdessään, mutta sitäkin isompi osa vain tuijotti meitä hämmentyneenä.

Vaikka miten reipppaasti sanoimme ”Ni Hao!” ohikulkeville ihmisille, emme saaneet vastausta tai edes hymyä aikaan. Yleensä ihmiset edes hymyilivät vastaan, jos heitä tervehti, mutta Kiinassa kaikki tuntui niin erilaiselta. Välillä tuntui, että olisimme voineet saapua ulkoavaruudesta, sillä niin ihmeissään meitä joskus tuijotettiin.

Nihkeää vastaanottoa ärsyttävämpää oli jatkuva kuvaaminen, aina ja kaikkialla. Minne ikinä menimmekin, siellä oli joku valmiina ottamaan meistä ja pyörästämme kuvia. Vaarallisimpia tapauksia olivat autot, jotka hidastivat isoilla teillä vauhtia meitä kuvatakseen samalla, kun takaa sujahteli ohi autoja 80 kilometrin tuntinopeudella. Harmittomampia, mutta sitäkin väsyttävämpiä olivat ihmiset, jotka kuvasivat meitä ravintoloissa syödessämme tai seurasivat meitä kadulla. Osa ihmisistä kysyi luvan ja suostuimme yhteiskuviin aina mielellämme. Mutta iso osa ihmisistä kuvasi meitä ”salaa” tervehtimättä ja ne tilanteet nostivat niskakarvat pystyyn.

Yunnanin halki

Yunnanin provinssissa meillä alkoi aika loppua kesken. Vaikka teimme miten pitkiä päiviä ja karsimme vapaapäivistä, kiireen tunne oli ja pysyi. Pysähdyimme pitämään vapaapäivää Qujingin kaupungissa, vaikka todellisuudessa meillä ei ehkä ollut siihenkään aikaa. Emme vain kerta kaikkiaan jaksaneet jatkaa matkaa. Vapaapäivänä huomasimme myös jotain harmillista: laakerit olivat hajonneet etupyörän dynamonavasta.

Onnistuimme tilaamaan jälleen kerran kiinalaisesta online-kaupasta Taobaosta uudet osat. Otto päätti tilata koko etukiekon, sillä Taobaosta löytyi myyjä, jonka kautta saimme tilattua juuri oikeanlaiset osat meidän pyöräämme. Laadusta ei toki ollut takeita. Tilasimme osat 300 kilometrin päässä olevaan kaupunkiin, koska emme ehtineet odottaa niitä Qujingissa ja jatkoimme parin vapaapäivän jälkeen matkaa.

Pyöräily Yunnanissa oli sinällään suoraviivaista. Vaikka poljimme maaseudulla, lähes jokaisessa pienessä kaupungissa ja kylässä oli aina ravintola, usein myös hotelli sekä pieniä kauppoja. Pyöräilimme erilaisten viljelyalueiden halki ja jokaisella paikalla tuntui olevan oma erikoisosaamisensa. Yhdellä alueella näimme pieniä pepino-meloneita kilometrikaupalla, toisella viljetiin tupakkaa ja kolmannella kasvoi silmänkantamattomiin saakka omenapuita. Sen lisäksi, että näimme ihmisiä töissä viljelmillä, jokaisessa kylässä oli aina ihmisiä kokoontuneena yhdessä tekemään jonkinlaista jälkikäsittelyä, oli se sitten tupakan kuivaamista tai hedelmien pakkaamista jälleenmyyntikuntoon.

Isoin ongelma oli näennäisesti hyvistä resursseista huolimatta ruoan löytäminen. Vaikka ravintoloita oli helppo löytää, meillä oli lähes päivittäin ongelmia saada tilattua ruoka ilman lihaa tai nuudelikeitoissa yleisesti käytettävää laardia. Jos pyysimme kasvisruokaa, saimme usein vastaukseksi ”ei ole”. Jos pyysimme kasviksia, niitäkään ei ollut. Sen sijaan kylmäkaapissa olevaa vihreää kaalia oli mahdollista saada paistettuna. Pohdimme usein, missä kiinalaisilla kulkee kasviksen määritelmä.

Vaihtoehtoja oli rajallisesti ja söimme usein nuudelikeittoa paistetulla kanamunalla. Joskus keitto oli niin tulista, että tuulessa rohtuneita huuliani kirvelsi yrittäessäni onkia suuhuni pitkiä nuudeleita. Viimeisinä päivinä Kiinassa ajatuskin nuudelikeitosta yökötti ja olisin antanut mitä vain saadakseni eteeni tuoreen kreikkalaisen salaatin.

Jalkani rasituvamma alkoi kipuilla yhä enemmän edetessämme kohti kaupunkia, johon olimme tilanneet uuden etupyörän. Lopulta jalan kivut ja väsymyksemme tila sai meidät ottamaan bussin viimeiselle 50 kilometrin mittaiselle matkalle ja samalla ohitimme kymmenen kilometrin mittaisen ylämäen. Aloimme olla valmiita jättämään Kiinan taaksemme ja odotimme rajanylitystä uuteen maahan enemmän, kuin ehkä kertaakaan matkan aikana.

Kohti Vietnamin rajaa

Nettikaupasta tilatut pyöränosat osoittautuivat oivallisiksi ja samalla tilasimme viimein uuden etuvalon pyörään. Olimme polkeneet Kiinassa niin monena iltana pimeän jo laskeuduttua ja joka kerta otsalamppujen himmeässä valossa tihrustaminen oli ajaa meidät hulluuden partaalle.

Meillä oli 150 kilometriä jäljellä Vietnamin rajalle ja olimme ajoittaneet rajanylityksen viisumin viimeiselle päivälle. Sattumille ei juurikaan ollut varaa. lllat venyivät myöhään ja leiriydyimme pilkkopimeässä telttapaikkaa etsien. Olimme sopineet pitävämme loman sitten Vietnamin puolella. Haaveilin siitä.

Jälkikäteen olen usein miettinyt, että miten oikein jaksoimme ja miten parisuhteemme kesti Kiinan halki. Olimme fyysisesti ja henkisesti äärirajoilla. Uupumus matkantekoon vaikutti väkisinkin myös mielikuvaan Kiinasta ja kiinalaisista, sillä on pakko myöntää, että maasta jäi hyvin ristiriitainen kuva. Kulttuurillisesti Kiina oli selkeästi kaikista erilaisin matkallamme. Jopa käsimerkein näytettävät numerot olivat erilaiset.

Koimme silti paljon ystävällisyyttäkin. Meille lahjoitettiin hedelmiä useammin kuin kerran, saimme ohiajavalta autokuskilta vesipullot helteessä ja eräässä hotellissa henkilökunta lahjoitti meille käsintehtyä hunajaa. Eräs nuori mies kertoi olevansa kateellinen suomalaisen sivistyksen tasosta ja erityisesti siitä, miten hyvä äitiysavustus on Suomessa. Ja vaikka poliisi pysäytti meidät useammin kuin kerran, olivat kohtaamiset aina kohteliaita ja ystävällisiä. Meidän näkökulmasta vain hyvin epätavallisia.

Saavuimme Kiinan ja Vietnamin rajavyöhykkeelle myöhään illalla, päivää ennen viisumimme umpeutumista. Raja-alueen laajuus yllätti meidät ja viralliselle raja-asemalle jäi matkaa vielä 50 kilometriä. Ohitimme poliisien tarkastuspisteen ja ilta alkoi hämärtyä jatkaessamme matkaa. Meidän oli tarkoitus telttailla vielä yksi yö ennen rajaa, mutta yhtäkkiä huomasimme polkevamme piikkilanka-aidan vieressä. Aidan toisella puolella oli Vietnam.

Raja-alue oli epäilemättä huono valinta telttailuun. Meillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, sillä oli jo myöhä ja rajakaupunkiin oli vielä yli 50 kilometriä matkaa. Pystytimme teltan ainoaan tasaiseen kohtaan, jonka löysimme pienen maissipellon takaa korkean moottoritiesillan alta. Telttaa pystyttäessä huomasin poliisipartioiden sinipunaiset valot. Rajapoliisit olivat partioimassa alueella ja me mietimme kuumeisesti, mitä tehdä.

Lopulta päätimme vain mennä nukkumaan, sillä vaihtoehtoja oli hyvin rajallisesti ja olimme kuolemanväsyneitä. Kolmelta yöllä heräsin jostain tajunnan rajamailta taskulampun osoittaessa telttaan. ”Ni hao?” kuului teltan ulkopuolelta. Poliisit. Olimme epäilemättä hyvin kummallinen näky telttailemassa tandempyörämme kanssa ja näytimmekin varmasti vähintään krapulaisilta. Kuluneet päivät eivät olleet kuuluneet reissun parhaimpiin.

Poliisit tarkistivat meidän passit ja viisumit, minkä jälkeen kaikeksi ällistyksekseni saimme jäädä erikoiseen leiripaikkaamme. Nukuimme vielä muutaman tunnin ja aamulla pakkasimme leirin muhkeat silmäpussit silmien alla. Viimein edessä oli Vietnamin raja.