Kirgisia – Mount Everestin verran ylämäkeä

Uzbekistanista matkamme vei Kirgisiaan, vuoristoiseen 7 miljoonan asukkaan pieneen valtioon. Edessä oli myös reissun jyrkimmät vuorten ylitykset ja tiesimme, että jos selviäisimme niitä, selviäisimme aika pitkälle. Ehkä jopa perille Singaporeen saakka. Kirgisia oli täynnä toinen toistaan hengästyttävämpiä maisemia, raskaita nousuja ja hurjia alamäkiä. Olimme fyysisesti ja henkisestikin äärirajoilla, ja toisaalta kohtaamiset paikallisten kanssa jäivät vähäisiksi. Vaikeuksista huolimatta tai ehkä juuri siksi päivät Kirgisian vuoristossa olivat meille unohtumaton kokemus.

Naryn-joen varrella

Ensimmäisen viikon Kirgisiassa pyöräilimme Naryn-joen varrella kulkevaa tietä pitkin. Naryn-joki saa alkunsa Kirgisian vuoristosta ja virtaa aina Uzbekistaniin saakka yhtyen sitten toiseen jokeen Fergananlaaksossa. Päivät olivat raskaita ja yhtäkkisesti nousumetrejä tuli päivässä tuplaten tai jopa kolminkertaisesti enemmän, kuin Uzbekistanissa. Fyysisen rasituksen huomasivat myös minun nivuset ja muutaman päivän jälkeen tuntui, että kehossa ei ollut yhtään toimivaa tai kivutonta kohtaa.

Naryn-joki sen sijaan oli aivan uskomattoman kaunis. Vuorten välisen laakson pohjalla virtaava turkoosi joki näytti epätodelliselta ja päivänvalon vaihtuessa myös joen väri muuttui kirkkaan turkoosista sinisempään ja taas takaisin turkoosin eri sävyihin. Tie kulki ylös ja alas, ylös ja alas joen vartta pitkin, emmekä jaksaneet polkea päivässä muutamaa kymmentä kilometriä enempää. Kauppoja oli harvakseltaan, mutta saimme suodatettua vettä kirkkaista vuoristopuroista ja löysimme uskomattomia telttapaikkoja raskaiden päivien päätteeksi. Fyysisestä raskaudestaan huolimatta tuntui, että jokilaakso palkitsi henkeäsalpaavilla maisemillaan joka mutkan jälkeen uudestaan ja uudestaan.

Viimeisen ponnistuksen ennen muutamaa lepopäivää teimme sateessa. Olimme polkeneet joen vartta pitkin kohti Kara-Kölin pientä kaupunkia ja pysähdyimme ennen viimeistä pitkää (ja jyrkkää) nousua ostamaan eväitä kaupasta. Tummat sadepilvet kerääntyivät taivaalla ja totesimme, että oli parempi jatkaa matkaa ennen kuin alkaisi sataa. Emme päässeet kuitenkaan paria kilometriä pidemmälle, kun taivas suorastaan repesi. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja kiiruhdimme tien vierellä olevan hylätyn rakennuksen katoksen alle suojaan.

Sade taukosi ja päätimme jatkaa, mutta ylämäen jyrkimmässä kohdassa sade yltyi uudestaan. Tyypillistä pyörämatkailua. Sateesta huolimatta selvisimme kaupunkiin, löysimme kaupasta ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen tofua ja saimme edullisen majoituksen muutamaksi yöksi. Lepopäivät olivat todellakin ansaittuja.

Toktogul

Kara-Kölistä matka jatkui kohti Toktogulin tekojärveä. Aloitimme hitaan kiipeämisen 1400 metrin korkeuteen. Päivä oli sateinen ja kulki mutkittelevaa tietä pitkin vuorten reunustamassa laaksossa. Pysähdyimme pitämään sadetta tien vieressä olevan rakennuksen katoksen alle, kun vastaan ajoi kaksi pyörämatkailijaa. Olimme nähneet Kirgisassa enemmän muita pyöräilijöitä, kuin koko vuoden mittaisella matkallamme. Ehkä Kirgisian rajalliset reittivaihtoehdot selittivät asiaa, mutta oli silti hauska tavata muita pyöräilijöitä, jakaa kokemuksia ja tsempata toisiamme eteenpäin. Tällä kertaa kyseessä olivat japanilainen nainen ja italialainen mies, jotka olivat matkalla Japanista Italiaan.

Hauskan kohtaamisen jälkeen alkoi jyrkkä nousu. Sade oli hellittänyt ja matalalla roikkuvat harmaa pilvet verhosivat ympäröivät vihreät huiput. Jouduimme pitämään taukoja, sillä nousuprosentti oli 6-12 % monen kilometrin ajan. Viimein pääsimme huipulle, mutta hyytävä sade ja tuuli pakottivat meidät laskeutumaan välittömästi ja aloitimme kylmän laskun sateesta kastuneissa vaatteissamme. Alamäessä Toktogulin valtava tekojärvi tuli näkyviin vuorten takaa ja sadat eri harmaan ja sinisen sävyt värjäsivät maiseman.

Telttailimme vanhan hotellin pihassa pientä maksua vastaan. Hotellissa oli meneillään äänekkäät juhlat, mutta meille tärkeintä oli katos, jonka alle pääsimme sateensuojaan. Katoksen viereen oli sidottu lehmä, joka ammui äänekkäästi ja herätti meidät jo viiden jälkeen aamulla. Väsymys ei auttanut toipumisessa ja edeltävän päivän nousut tuntuivat raskaana jaloissa.

Muutaman päivän ajan poljimme valtavan kokoisen järven ympäri vastarannalle kohti Toktogulin kaupunkia. Maisemat olivat epätodellisen upeita ja välillä tuntui, kuin olisimme polkeneet kankaisen maisemataulun vieressä. Järvi oli turkoosi ja hiekanväriset raidalliset huiput koristivat vastarannalla näkyvää maisemaa.

Teimme yhden lyhyemmän päivän, koska edeltävien päivien nousut painoivat jalkoja. Pystyttäessä telttaa huomasimme järven suunnalta vyöryvät myrskypilvet ja aivan yhtäkkisesti olimme voimakkaan tuulen riepottelemina. Yritimme kasata telttaa sateensuojaksi, mutta se vain painui tuulen voimasta kaksin kerroin, vaikka yritimme pitää siitä kiinni. Kiilat eivät uponneet kuivaan maahan mitenkään ja yksi telttanaruista katkesi Oton kiilatessa telttaa paremmin kiinni. Saimme teltan kuitenkin juuri kasaan saderintaman saavuttaessa meidät ja istuimme jotenkuten kasatun teltan suojissa raivokkaan sateen rummuttaessa teltan kattoon ja tuulen ravisuttaessa teltan seiniä.

Muutaman pyöräilypäivän jälkeen saavuimme Toktoguliin, varasimme hostellin ja vain lepäsimme muutaman päivän. Edessä oli nimittäin reissun rankin, pitkin ja haastavin nousu yli 3000 metrin korkeuteen.

Ala-Bel Pass

Olemme ottaneet sellaisen laskukaavan mittariksi, että 100 kilometrin matkalla 1000 nousumetriä on jo aika paljon. Nousumetrit eivät ikinä kuitenkaan jakaudu tasaisesti ja tuollaiselle matkalla mahtuu yleensä useampi jyrkempi nousu. Toktogulin jälkeen meillä oli edessä Ala-Bel Pass -nimisen vuoristosolan ylitys. Reitin korkeimpaan kohtaan oli 66 kilometriä ja huimat 2400 metriä nousua. Korkeudessa verraten tämä olisi sama, kuin kiipeäisi Tampereen Näsinneulaan portaita pitkin 19 kertaa tai kävelisi Pihtsusjärveltä Haltille 4 kertaa – noin 80-kiloisen tandempyörän kanssa.

Tuntui, etteivät lepopäivätkään olleet riittäneet voimien palauttamiseen ja nivuskivut vaivasivat edelleen pakatessamme pyörää hostellilla lähtöaamuna. Olimme päättäneet jakaa nousun kolmeen osaan kuormituksen vähentämiseksi. Ensimmäinen päivä sujuikin reippaasti ja etenimme reilut 36 kilometriä ja nousimme lähes 1800 metriin merenpinnan yläpuolelle. Istuimme uupuneina vuorilta virtaavan kosken vieressä olevalla parkkipaikalla. Pimeä oli laskeutunut ja keitimme iltapuuroa pitkän päivän päätteeksi. Tuntui epäuskoiselta, että huipulle olisi vielä kaksi päivää nousua.

Seuraavana päivänä matka jatkui raskailla jaloilla ylöspäin. Maisemat muuttuivat yhä kauniimmiksi ja valokuvaustauot olivat hyviä hetkiä jalkojen lepuuttamiseen. Jyrkimmillään nousu oli yli 12% ja puuskutimme hitaasti neljän kilometrin tuntivauhdilla eteenpäin. Toisena päivänä etenimme vain 17 kilometriä ja matkaan saimme kulumaan kokonaisuudessaan 6 tuntia.

Pystytimme teltan saman kosken varteen kuin edellisenä iltana, mutta nyt se virtasi rauhallisempana pienen alavan alueen halki. Siellä täällä oli pystytettynä jurttia, sillä kirgisialaiset ovat edelleen puoliksi nomadeja ja osa ihmisistä tuli vuorille viettämään kesää viileämpiin lämpötiloihin. Pystyttäessämme telttaa meitä tuli ihmettelemään pieni topakka tyttö, joka oli pukeutunut lämpimiin vaatteisiin ja hieman liian isoihin kumisaappaisiin. Tyttö tuijotti meitä hetken vakavana ja juoksi sitten saparot heiluen takaisin äitinsä luo. Saimme ostettua perheeltä lisää leipää, sillä omat ruokavarastomme hupenivat raskaissa nousuissa nopeasti.

Viimeisen nousupäivän aamuna tuntui, kuin olisimme krapulassa. Kasvot olivat turvonneet ja tuntui, että kehon kaikki energiavarastot oli jo käytetty. Edessä oli velä 700 nousumetriä vajaan kymmenen kilometrin matkalla eikä oloa helpottanut aamulla alkaneet kuukautiskivut. Pääsimme sentään käyttämään paikallisten vessaa, joka oli pressulla verhottu koppi maahan kaivetun kuopan ympärillä.

Reilun viiden tunnin kuluttua aloimme saavuttaa huippua. Viimeinen pätkä huipulle oli todella jyrkkä. Jälkikäteen ajateltuna oli suoranainen ihme, ettemme työntäneet pyörää mäessä, jossa joillain autoillakin oli vaikeuksia päästä ylös. Huippua lähestyessä tunne oli lähes euforinen: me oikeasti tekisimme sen! Minua lähes liikutti ajatella, että kaikista vastoinkäymisistä huolimatta olimme nyt ylittämässä yli 3000 m korkeudessa olevaa vuoristosolaa tandempyörällä.

Huipulta alkava alamäki oli luultavasti koko matkamme paras. Pyörän kiihtyessä yli 70 kilometrin tuntivauhtiin huusin keuhkojeni täydeltä: ”ME OLLAAN NIIN ANSAITTU TÄMÄ!”

Suusamyrin laaksossa

PItkien nousupäivien jälkeen vietimme vielä vuorten väliin jäävässä Suusamyrin laaksossa muutamia päiviä. Ei ollut väliä minne teltan pystytti, niin maisemat olivat uskomattoman epätodelliset. Lepopäiväksi löysimme jonkinlaista leirikeskusta muistuttavan paikan, jossa 9 euron hintaan saimme kolme ruokaa päivässä, telttapaikan sekä mahdollisuuden käyttää suihkua ja vessaa. Lepopäivä sai kuitenkin käänteen, kun Otto sairastui rajuun ruokamyrkytykseen. Onneksi tauti jäi intensiivisyydestään huolimatta lyhyeksi ja pääsimme jatkamaan matkaa.

Päätimme jäädä vielä jurttaleiriin lepäämään ennen matkan jatkamista Kirgisian pääkaupunkiin, kun minä puolestani sairastuin. Nyt tiesin miltä Otosta oli tuntunut vain päivää aiemmin, sillä en ollut ikinä kokenut yhtä rajua vatsatautia. Eniten oirekuva muistutti norovirusta ja makasin ulkona vessarakennuksen edessä kykenemättömänä tekemään mitään. Aurinko paistoi lämpimänä, mutta silti palelin kuumehorkassa vain pyyhe peittonani.

Kahdeksan tunnin oksentelun ja ripuloinnin jälkeen olo alkoi viimein hieman helpottaa. Makasin pienessä katoksessa penkillä osittain torkkuen ja Oton onnistui saada kyyti kymmenen kilometrin päähän huoltoasemalle hakemaan juotavaa. Voin sanoa, että se oli elämäni paras omenamehu.

Seuraavana päivänä pääsimme jatkamaan matkaa, mutta olimme väsyneitä, nestehukkaisia ja edelleen uupuneita vuoriston ylityksestä. Edessä olisi ollut toinen pitkä nousu ja päätimme tällä kertaa liftata ylös. Reilun tunnin odottelun jälkeen kaupunkimaasturi pysähtyi ja hoikka mies aurinkolaseissa tarjosi meille kyytiä. Kuin ihmeen kaupalla saimme pyörän muutamassa osassa auton takakonttiin ja mies kaasutti vuorenrinnettä ylös katsellessamme maisemia. Ylämäki tuntui juuri siinä hetkessä täysin mahdottomalta pyöräillä.

Huipulla oli edessä vielä viiden kilometrin mittainen tunneli, jossa autojen pakokaasut haisivat sisälle asti. Oli suoranaista tuuria, että olimme saaneet kyydin ja säästyneet sekä uuvuttavalta ylämäeltä että vaaralliselta tunnelilta. Kuskimme jätti meidät tunnelin jälkeen kyydistä pyynnöstämme ja antoi meille vielä pullollisen fermentoitua hevosenmaitoa. Katsoin pulloa etoen ja tiesin, ettemme tulisi ikinä juomaan sitä.

Bishkek

Vuoristosta laskettelimme Kirgisian pääkaupunkiin Bishkekiin vain 800 metrin korkeuteen. Varasimme kaupungista airbnb-asunnon ja vain lepäsimme. Vuoret olivat vaatineet veronsa. Ajotietokonetta tarkistaessa syykin oli selvä: olimme tulleet Kirgisiassa lähes 8000 nousumetriä. Todellinen Mount Everest siis matkallamme.

Bishkek ei kaupunkina viehättänyt meitä, vaikka sieltä löytyikin monia vehreitä puistoja ja saimme pitkästä aikaa kunnon hampurilaisateriat. Muutaman lepopäivän jälkeen olimme valmiita jatkamaan kaupungista matkaa kohti Kazakstania ja loivempia maastoja.