Siirry suoraan sisältöön

Kreikka, joka tuntui lomalta

Saavuimme Kreikkaan 4.9. Rajanylityksessä virkailijat skannasivat passit nopeasti ja niin saavuimme matkamme viimeiseen Euroopan maahan. Tunnelma ei kuitenkaan ollut erityisen juhlava, sillä Pohjois-Makedonian ikävät kokemukset pyörivät yhä mielessä. Rajan jälkeen emme löytäneet kauppoja kymmeniin kilometreihin ja aloimme olla nälkäisiä. Jos jokin sai meidät riitelemään, se oli nälkä. Niinpä olimme oppineet: ensin ruokaa, sitten päätökset. Onneksi matkan varrelta löytyi pieni burgerivaunu, jonka omistaja tarjosi meille juomat kaupan päälle. Syöminen helpotti oloa huomattavasti ja pääsimme viimein nauttimaan Kreikan rauhallisista pikkukylistä, herkullisesta kreikkalaisesta ruuasta ja lähes tyhjistä maalaisteistä.

Vegoritida

Vietimme ensimmäiset päivät Kreikassa Vegoritida-järven rannalla. Vuorten ympäröimä järvi on yksi Kreikan suurimmista ja sijaitsee reilu 500 metriä merenpinnasta. Olimme törmänneet matkalla järvelle saksalaiseen pyöräilijään, joka oli pyöräillyt ensin Saksasta Georgiaan, lentänyt sitten Thessalonikiin Kreikkaan ja oli nyt matkalla kotiin. Hän osasi suositella meille järven rannalta hylättyä leirintäaluetta, jossa kuitenkin olisi vielä juokseva vesi ja mahdollisesti sähköäkin.

Hylätylle leirintäalueelle oli eksynyt muitakin matkalaisia.

Hylätty leirintäalue löytyi Agios Panteleimonasin kylästä järven länsipuolelta ja paikalle oli löytänyt muutama muukin matkailija autoillaan ja asuntovaunuillaan. Meille tuo alepponmäntyjen varjostama alue tuntui rauhaisalta keitaalta ja pystytimme teltan pitkien havunneulasten luomalle matolle. Läheisestä tavernasta saimme ensimmäiset oikeat kreikkalaiset salaatit, joiden tuoreet kasvikset yhdessä happaman fetan ja oliiviöljyn kanssa maistuivat taivaalliselle. Parin päivän jälkeen jätimme järven taaksemme ja lähdimme kohti Thessalonikia, joka olisi meidän päätepisteemme Kreikassa.

Ovatko kaikki kreikkalaiset yhtä mukavia?

Pyöräilimme Vegoritida-järveltä kohti Edessaa, joka osoittautui varsinkin paikallisten keskuudessa suosituksi kohteeksi. Kenet tahansa kohtasimme, he kysyivät: ”Vieralittehan Edessassa?” Kaupunki on tunnettu erityisesti vesiputouksistaan ja yhtä niistä mekin kävimme katsomassa syötyämme ensin itsemme ähkyyn vesiputouksen vieressä olevassa ravintolassa. Hintataso oli suomalaiselle ravintoloissa kohtuullinen ja nautimme kreikkalaisen keittiön kasvispainotteisesta ruuasta pitkälti pastaan perustuvan ruokavaliomme jälkeen. Tuoreita kasviksia oli välillä haastava löytää ja toisaalta ne toivat painoa pyörään, joten nyt nautimme ilomielin kreikkalaisista salaateista, paistetuista kasviksista ja paikallisista juustoista.

Edessasta oli hillitön alamäki läheiseen pieneen kylään, jossa leiriydyimme pienen lammen rannalle. Seurana meillä oli lammen reunalla nuokkuvat hanhet ja sorsat sekä kolme kissaa, jotka kiinnostuneina katselivat meidän leirinpystytystoimiamme kenties ruuan toivossa.

Aamulla piknik-katokseen ajoi skootterilla mies, joka istui pöydän ääreen juomaan aamukahviaan. Meille hän totesi vain ”kaliméra” (hyvää huomenta) ja katseli pyörää kiinnostuneena. Pian virkistysalueen vieressä olevasta talosta tuli vanhempi nainen suunnilleen pitkää yöpaitamekkoa muistuttava vaate päällään. Hän laski alueella olevat linnut, heitteli niille maahan jotain syötävää ja tuli meidän luoksemme.

Yhteistä kieltä ei ollut, mutta saimme selvitettyä olevamme suomalaisia ja nainen jätti meille pussillisen tuoreita viikunoita ja persikoita. Sen jälkeen nainen touhusi alueella roskia siivoten, miehelle vilkkaasti jutellen ja palasi lopulta talolleen. Aamukahvinsa hörppinyt mies lähti matkoihinsa, mutta juuri ennen lähtöämme paikalle ajoi vielä toinenkin mies skootterilla. Hänkin toi meille pussillisen tuoreita persikoita ja kiitellessämme vuolaasti hän vain huitaisi ilmaan hymyillen. Kuin ventovieraille hedelmien antaminen olisi täysin arkipäivää.

Pysähdyimme kylän keskustassa ostamaan eväitä, kun kalakaupan edessä veitsiä teroittava mies viittilöi meitä autonsa luo. Apukuskin paikalla oli jalkatilassa saavillinen keltaisia luumuja ja nyt mies lappasi niitä meidän syliimme ison kasan. Lopulta lähdimme Sevastianan kylästä pyörälaukut hedelmiä pullollaan ja ihmeissämme ihmisten ystävällisyydestä.

Eikä kreikkalaisten vieraanvaraisuus rajoittunut vain siihen. Useamman kerran meille tarjottiin apua tai pysähdyttiin kysymään, olisiko jotain mitä ihmiset voisivat tehdä meidän puolestamme. Yhden kylän läpi pyöräillessämme eräs mies huitoi meitä kadun varrelta luokseen ja käväisi hakemassa sisältä jäädytettyä vettä pullollisen. Eräässä tavernassa omistajapariskunnan nainen oli niin innoissaan meistä, että hän halusi tarjota meille alkupaloja tilaamiemme ruokien lisäksi. Istuimme tavernan pöytään juuri kun kaatosade alkoi ja söimme salaatteja, grillattuja sieniä, tapenadea ja muita meille tarjottuja herkkuja vatsat täyteen.

Kreikassa oli jotain tuttuuden tunnetta. Jokin kulttuurissa ja kreikkalaisissa muistutti meitä pohjoismaisesta elämäntyylistä, vaikka tien varsilla kasvaa koivujen sijaan oliivipuita ja tuhansien järvien sijaan Kreikka lepää Balkanin niemimaan kärjessä turkoosien merien ympäröimänä. Silti yhteiskunnan toimintatavoissa, ihmisten ystävällisyydessä ja rauhallisessa ilmapiirissä oli jotain tuttua. Kuin vanha ystävä olisi toivottanut meidät lämpimästi tervetulleeksi pitkästä aikaa.

Thessaloniki

Lähes tasan neljä kuukautta lähdöstä, yli 4000 poljetun kilometrin jälkeen, saavuimme Thessalonikiin. En olisi lähtiessä voinut kuvitellakaan, mitä seikkailu toisi meidän eteemme ja tuntui uskomattomalta saavuttaa pitkään tähtäimessä ollut Thessalonikin kaupunki. Paikka oli ollut meille iso välietappi, jonka saavuttaminen merkitsi eräänlaisen jakson päättymistä ja uuden alkamista. Edessä olisi Aasian maanosa, täysin uudenlaiset kulttuurit ja lukuisat maantieteelliset sekä logistiset haasteet.

Thessalonikissa kävelimme varaamaltamme asunnolta syömään ja sitten hakemaan vielä jäätelöt jälkiruuaksi. Aristoteleen aukiolta pilkotti auringossa kimmeltävä meri ja aukiolle puhaltava merituuli tuntui raikkaalta. Emme olleet nähneet merta kuukausiin ja vasta nyt tajusimme, miten olimme sitä ikävöineet. Pyöräilimme rantabulevardia pitkin merta ihastellen ja istuimme katsomassa, kun aurinko laskeutui horisonttiin asti jatkuvan meren taakse.

Thessalonikissa aika kului vauhdilla. Teimme muutamia ostoksia, etsimme uudet pinnat etupyörään ja kiertelimme kaupungissa kapeita betonitalojen reunustamia kujia pitkin. Thessaloniki ilmeisestikin jakaa mielipiteitä rujon ulkomuotonsa vuoksi, mutta meille rouheat kadut täynnä lukemattomia yksityiskohtia ja siellä täällä kattojen päällä taituroivia katukissoja tuntui viihtyisältä.

Saimme myös kuulla airbnb-asuntoamme vuokraavalta Fannylta, että moni kreikkalainen kokee olevansa ahdingossa. Meille Kreikka näyttäytyi lomaparatiisina, jossa meri oli turkoosia ja ihmisillä oli aikaa istuskella kahviloissa nautiskelemassa. Moni paikallinen on kuitenkin kärsinyt Kreikan vaikeasta taloustilanteesta, eikä massaturismi ole parantanut tilannetta, vaan pikemminkin päinvastoin. Monilla kreikkalaisilla ei ole enää varaa matkustaa maan upeille saarille, työttömyysaste on edelleen yksi Euroopan korkeimmista, ja korruptio on yleistä hallinnossa. Lisäksi koulutus- ja terveydenhuoltojärjestelmien toimimattomuus herättää huolta: koulutus kärsii resurssipulasta ja heikosta yhteydestä työmarkkinoihin, kun taas terveydenhuollossa on riittämättömät resurssit ja eriarvoisuutta.

Kreikka on myös yksi eniten ilmastonmuutoksesta kärsivä Euroopan maa. Paikallisten kuunteleminen ja kuivuuden jälkien näkeminen sai meidät ajattelemaan oman matkustamisemme vastuullisuutta. Toivomme, että tulevaisuudessakin pystymme matkustamaan maateitse, välttelemään suosituimpia sesonkiaikoja ja valitsemaan matkakohteen vastuullisemmin. Ainakin näin voisimme omalta osaltamme lievittää suosittujen matkakohteiden kuormitusta.

Epanomin rannalla kuluttamassa aikaa

Odotimme Thessalonikiin kahta pakettia täynnä uusia pyöränosia. Osa tilauksesta oli vain kuluneiden osien vaihtamista varten ja osa osista oli täysin uusia, kaivattuja päivityksiä. Paketit oli tilattu Saksasta yli viikkoa aiemmin, mutta niitä ei kuulunut vielä siihenkään mennessä, kun meidän täytyi luovuttaa vuokraamamme asunto.

Pohdimme iltapäivän ajan, mitä tekisimme. Alkuperäinen suunnitelma ottaa suora lautta Turkkiin oli vesittynyt saatuamme tietää, ettei sellaista lauttayhteyttä enää ollut olemassa. Äärimmäisen ystävällinen airbnb-asuntoamme vuokraava Fanny osasi kuitenkin auttaa meitä ja kehotti ottamaan lautan joko Lesvokselle tai Chiosille, joilta molemmilta olisi yhteys Turkkiin.

Satamassa selvisi, että seuraava lautta kulkisi Chiosille vasta tulevana sunnuntaina, joten meillä oli neljä yötä kulutettavana. Niinpä lähdimme pyöräilemään kohti niemialuetta Thessalonikista koilliseen. 40 kilometrin jälkeen löysimme ranta-alueelle, jossa useampikin matkailija oli asuntoautojensa kanssa parkissa. Kulkukoira piti meille seuraa pystyttäessämme leiriä ja seuraavana aamuna heräsimme aaltojen hajotessa rantahiekkaan.

Vesi oli kirkkaampaa kuin Thessalonikissa ja tämä oli lähin ranta, johon myös kaupunkilaiset ajoivat uidakseen. Thessalonikin rannoilla ei suositeltu uimaan huonon vedenlaadun vuoksi ja nyt pääsimme viimein uimaan meressä monen kuukauden jälkeen.

Toiseksi yöksi pyöräilimme vielä vähän pidemmälle Epanomin kaupungin läheiselle rannalle, jossa vaalea hiekkaranta jatkui useamman kilometrin, ja ihmiset olivat saapuneet paikalle omien auringonvarjojen, piknik-korien ja rantapyyhkeiden kanssa viettämään päivää meren ääreen. Illan tullessa suurin osa ihmisistä lähti ja laitoimme teltan pystyyn. Nukahdimme aaltojen pauhatessa tuulessa ja seuraavana päivänä palasimme Thessalonikiin noutamaan sinne saapuneet paketit.

Chíos – saari menneisyydestä

Yövyimme Thessalonikissa vielä kaksi yötä ja viimein tuli sunnuntai ja aika jättää kaupunki taakse. Talutimme tandempyörän lautan autokannelle ja liukuportaat veivät meidät vastaanottoon. Lautan työntekijöitä oli joka tasanteella toivottamassa hyvää matkaa ja vastaanotosta saimme henkilökohtaisen opastajan viemään meidät hyttiin. Melkoista palvelua!

18 tunnin seilaamisen jälkeen lautta saapui Chiosin saarelle. Katselin uteliaana kaupunkia, jonka mukaan saarikin on nimetty. Rantakadulla olevissa kahvibaareissa ja tavernoissa istuskeli ihmisiä, liikenteessä kuului tööttäyksiä sieltä täältä ja ahtailla kaduilla pyöräillessämme skoottereita sujahti vähän väliä ohitsemme.

Chios on tunnettu erityisesti mastiksipistaasipuun pihkasta, jota käytettiin alun perin perinteisenä lääkkeenä ja mausteena. Nykyään pihkaa käytetään muun muassa ruuissa, juomissa ja kosmetiikassa. Sadonkorjuun aikaan mastiksipuihin tehdään tietyin aikavälein viiltoja, jolloin ne alkavat valuttaa pihkaa. Auringossa kimmeltävien pihkapisaroiden vuoksi mastiksipuun pihkaa on kutsuttu myös ”Chiosin kyyneleiksi”.

Chiosin kyyneleet.
Mastiksipuita viljelyterasseilla.

Jokaisen vuoren ja kukkulan rinteet tuntuivat olevan täynnä viljelyterasseja, joissa kasvoi oliivi- ja mastiksipuita. Antiikin aikaan Chios oli tunnettu viineistään ja arvelimme monien terassien olevan peruja jo noilta ajoilta. Maisema oli hassun geometrinen, kuin se olisi suoraan puutarhasuunnittelijan käsikirjasta. Ja ne kiviaidat. Joka paikassa oli matalia rakennettuja kiviaitoja, jotka halkoivat rinteitä vaaka- ja pystysuunnassa. Kiviaitoja oli selvästi pystytetty tukemaan viljelyterasseja, mutta välillä niitä oli maisemassa myös ilman sen kummempaa tarkoitusta, kuin koristeena. Mutkittelevat kapeat tie veivät meitä rinteiden ohi, ylämäet muuttuivat alamäiksi ja laskettelimme vuoristoisen maiseman keskellä oliivi- ja mastiksipuiden ympäröimänä.

Muutama päivä kului historiallisia kyliä kierrellen, paratiisirannoilla telttaillen ja ajankulusta nauttien. Aluksi tuntui jopa vaikealta jäädä paikoilleen, vaikka Turkki oli kirjaimellisesti näköetäisyydellä. Eteenpäin menemisen tunne oli vahva meillä molemmilla ja tuosta kiireen tunteesta oli vaikea hellittää. Siitäkin huolimatta, että meillä ei ollut aikataulua eikä suunnitelmaa. Oli vain karkeat raamit joiden sisällä luovimme eteenpäin.

Saavuimme Kreikkaan neljä kuukautta Suomesta lähtemisen jälkeen. Olin ajatellut, että matkaan menisi hieman vähemmän aikaa ja toisaalta vertailin herkästi suoritustamme muihin pyöräilijöihin. Mutta tämä oli meidän matkamme ja lähes viikon oleilu Chiosilla oli omiaan taas muistuttamaan, että pysähtyminen ja päämäärättömyys teki hyvää. Niinpä työnsimme tuon kiireen tunteen sivuun ja päädyimme eksymään keskiaikaisten kylien kapeille kujille, ihastelemaan geometrisiä kuvioita Pyrgin kylän rakennuksissa sekä nauttimaan turkoosista vedestä toinen toistaan upeammissa lahdenpoukamissa.

Lopultakin Turkki!

Lopulta tuli aika jatkaa matkaa. Otimme Chíosilta lautan Sámosille, toiselle Kreikan saarelle, josta oli yhteys Turkkiin. Olisimme me Chíosiltakin päässeet Turkkiin, mutta lauttayhteyksien avulla pääsimme meille sopivampaan paikkaan Turkissa ja joutuisimme pyöräilemään vähemmän ylämäkiä.

Kävimme Sámosilla syömässä vielä viimeiset kreikkalaiset salaatit, horiatikit, minkä jälkeen menimme satamassa jonon jatkoksi odottamaan lähtöselvitystä Turkin Kușadasiin menevään lauttaan. Jono luikerteli satamarakennuksen sisälle ja katsoimme toisiamme sekä yli kahden metrin mittaista tandempyöräämme huolestuneena. Oliko siis tarkoitus ottaa pyörä sisälle turvatarkastukseen?

Nostimme pyörän pari porrasta ylemmäs tasolle ja satamavirkailija avasi meille satamarakennuksen molemmat ovet. Ihmiset katselivat pyöräämme kiinnostuneina, kun työnsimme sen rakennuksen ovista sisälle ja passintarkastajien silmät suurenivat hämmästyksestä. Meitä huvitti. Hetken tosin katsoin turvatarkastuksen läpivalaisulaitteita kauhistuneena, mutta onneksi virkailijat halusivat vain nähdä meidän passimme ja saimme taluttaa pyörän rakennuksen läpi. Miespuolinen satamapoliisi skannasi meidän passit ja viittoili sitten meitä sivummalle. Sydän tykytti ja pohdin, emmekö pääsisikään matkaan.

”Minun kaverini on ammattipyöräiijä, saanko ottaa teidän pyörästä kuvan hänelle? Niin siistiä, en ole ikinä nähnyt mitään tällaista!” mies katsoi meitä hymyillen. Huokaisin mielessäni helpotuksesta ja mies kuvasi pyörää kiinnostuneena. Tätäkään emme osanneet odottaa. Talutimme pyörän pieneen lauttaan, jossa työntekijä sitoi pyöränrungon kiinni lautan rakenteisiin. Järjestelimme vielä tavaroita, kun lautan työntekijä hymyili meille ja sanoi ”Rentoutukaa vain ja menkää istumaan!”

Ehkä huoli näkyi kasvoillamme, sillä väistämättä mietimme, mitä meillä olisi edessämme. Istuimme pieneen matkustamoon, ja lautan lähtiessä satamasta se alkoi heilua ja keinua aallokossa. Tunsin vatsanpohjassa tutun vellovan tunteen, ja yritin pitää katseeni horisontissa, kun matkapahoinvointi vyöryi aaltoina yli, kiristäen ohimoita ja saaden kylmän hien nousemaan iholle. Ei sitä rentoutumiseksi voinut sanoa, kun puristin käsissäni oksennuspussia lähes tunnin mittaisen lauttamatkan ajan, mutta lopulta saavuimme Kușadasin satamaan. Edessä oli uusi maa ja tällä kertaa myös uusi maanosa: Aasia!

2 kommenttia artikkeliin “Kreikka, joka tuntui lomalta”

  1. Kiehtovaa kerrontaa, olette niin rohkeita ja Roosa taitava kirjoittaja. Turvallista matkaa Aasian puolelle.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *