Kuiva ja kuuma Kazakstan

Keski-Aasian viimeiseksi kohteeksi jäi Kazakstan. Oikeastaan me palasimme Kazakstaniin, sillä pari kuukautta aiemmin olimme viettäneet lyhyen hetken maan länsiosissa. Muutaman viikon mittainen oleskelumme maan kaakkoisnurkassa oli kaikin tavoin harmiton: maasto oli helppoa, ihmiset ystävällisiä ja maisemat hienoja. Kaiken kaikkiaan kokemus oli positiivinen, mutta ehkä hieman yllätyksetön ja siitä syystä Kazakstanista kirjoittaminenkin on tuntunut vaikealta. Jälkikäteen ajateltuna Kazakstan tarjosi meille kovasti tarvitun lepotauon ennen Kiinaa, joka osoittautui haastavammaksi kuin vielä tuolloin tiesimmekään.

Huoltoasemalta huoltoasemalle

Ylitimme rajan Kazakstaniin aivan Bishkekin läheltä. Olimme viettäneet lepopäiviä Kirgisian pääkaupungissa ja poljimme lyhyet 30 kilometriä, ennen kuin saavuimme raja-asemalle. Yritimme ylittää rajan kävelijöinä, mutta Kazakstanin puolella meidät käännytettiin takaisin ja kehotettiin tuomaan pyörä autojen kanssa samaa kaistaa pitkin. Otto neuvotteli virkailijan kanssa, ja lopulta hänet ohjattiin pyörän kanssa autojonoon, kun taas minut lähetettiin yksin kävelijöiden kaistaa pitkin.

Passintarkastuksessa kesti ja virkailija vaikutti etsivän Suomea viisumivapaiden maiden listalta pitkään. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun passimmme aiheuttivat hämmennystä ja usein ihmiset kysyivät raja-asemilla, mistä maasta olimme kotoisin. Lopulta sain leiman passiin ja tapasin Oton Kazakstanin puolella.

Ensimmäiset päivät olivat kuumia ja kuivia. Poljimme kohti Almatya ja yllätyimme, kun odottamamme tasainen maasto olikin mäkistä. Telttailimme rutikuivalla arolla satojen heinäsirkkojen kanssa ja illalla telttaa pystyttäessä yksittäiset jättikokoiset heinäsirkat hypähtivät meidän päälle, mikä sai aikaan kaikkea muuta kuin riemunkiljaisuja.

Noin viidenkymmenen kilometrin päässä liityimme isommalle tielle ja tajusimme, että ennen Almatya kaupat, huoltoasemat ja kylät olivat harvassa. Käytännössä poljimme huoltoasemalta huoltoasemalle, joimme nesteitä niin paljon kuin jaksoimme ja täytimme pullot jokaisella kerralla niin täyteen kuin mahdollista. Silti tuntui, että olimme jatkuvasti janoisia ja nestehukkaisia. Huoltoasemat olivat onneksi monipuolisia valikoimaltaan, niissä oli hyvä netti ja saimme vaihtelevasti ostettua täydennystä myös ruokavarastoihin. 200 kilometriä Bishkekin jälkeen saavuimme viimein Almatyyn, Kazakstanin suurimpaan kaupunkiin.

Almaty

Jo reissumme alussa sain instagramissa viestin mieheltä, joka asui Almatyssa. ”Laita viestiä kun tulette Kazakstaniin, voitte tulla minun vieraakseni!” Meidän aikataulut venyivät ja lopulta saavuimme Almatyyn puoli vuotta aiottua myöhemmin, mutta olimme silti lämpimästi tervetulleita Almasin ja hänen perheensä luo.

Saavuimme Almatyyn sattumalta minun syntymäpäivänäni, 19. kesäkuuta. Hyväntuulinen Almas tuli avaamaan meille oven rauhallisella asuinalueella ja illallisella perhe yllätti minut syntymäpäivävohvelilla. Lopulta suunniteltu parin yön yöpyminen venyi viiden päivän mittaiseksi. Söimme aamupalan ja illallisen yhdessä joka päivä ja istuimme pitkään iltaan juttelemassa kaikesta maan ja taivaan välillä. Opimme perinteisestä kazakstanilaisesta kulttuurista, sillä Almas oli itse kotoisin pienestä kylästä vuorilta ja saimme kuulla muun muassa kyläläisten välisistä hiihtokisoista vuosikymmeniä sitten.

Viikonloppuna otimme tandempyörän lava-auton kyytiin ja hurautimme Almatyn pohjoispuolen vuoristomaisemiin. Suunnitelmana oli pyöräillä Big Almaty -järvelle, mutta tällä kertaa tandempyörän ohjaksissa olivat Almas ja hänen vaimonsa. Me sen sijaan vuokrasimme sähköpyörät, joissa oli niin voimakkaat moottorit, että meidän tarvitsi hädin tuskin koskea polkimiin. Almas ja hänen vaimonsa jäivät meistä jälkeen, kun poljimme jyrkkää serpentiinitietä vuorenrinnettä ylös ja lopulta he jäivät hieman huippua alemmas. Istuimme paluumatkalla huvimajassa juomassa teetä ja Almas nauroi, miten hauskaa tandempyörällä oli ollut ajaa.

Viikonlopun jälkeen vietimme vielä yhden suunnittelupäivän, yritimme varautua Kiinaan lataamalla tarvittavia sovelluksia ja sen jälkeen oli aika hyvästellä Almasin perhe. Jälleen kerran meillä oli maailmalla lisää ihmisiä, joita ikävöisimme jälkikäteen.

Kanaalin varrella

Lähdimme Almatysta myöhään. Olimme käyneet syömässä somessa tapaamamme toisen pyöräilijän kanssa ja poljimme kaupungista ulos vasta iltakuuden aikaan. Pysähdyimme ruokaostoksille keskustan ulkopuolella ja kahdeksan jälkeen oli jo pilkkopimeää. Seurasimme Almasin vinkin mukaisesti kanaalia, joka tosin kaupungin lähettyvillä oli vain ruskea haiseva betonioja.

Telttapaikkaa etsiessä ohi ajoi auto, josta mies kurotti meitä kohti kädessään otsalamppu ja heijastinliivi. ”Emme näe teitä, tässä teille valot!” Meillä oli molemmilla päällä heijastinliivit sekä otsalamput pyöränvalojen lisäksi, mutta miehet vaativat silti, että ottaisimme lisäheijastimet käyttöön. Kiitimme ja heilautimme pois ajaville miehille kättä. Telttailimme pienen hiekkatien varrella hedelmäpuun alla ja seuraavat päivät seurasimme kanaalia, joka viimein muuttui ruskeasta turkoosiksi Almatyn jäädessä kauemmas.

Myös tie muuttui huonokuntoisemmaksi, vastatuuli voimakkaammaksi ja välimatkat kylien välillä pidemmiksi. Joka tapauksessa reitti oli miellyttävä ajaa vähäisen liikenteen vuoksi. Oikealla puolella oli Kirgisian rajalle saakka yltävän vuoriston huippuja ja vasemalle avautui silmänkantamattomiin jatkuva peltojen, talojen, puuutarhojen ja teiden muodostama tilkkutäkki. Pysähdyimme pienissä kylissä ostamaan ruokaa sekä täyttämään vesipullot ja saimmepa yhdessä kylässä kutsun teellekin ystävällisen rouvan toimesta.

Neljäntenä päivänä liityimme isommalle tielle ja nousimme ylöspäin vuorten välisessä solassa kulkevaa tietä pitkin. Pysähdyimme ostamaan pienestä marketista juotavaa ja kaupan pihalla annoimme yhdelle kulkukoiralle ruokaa. Yllättäen se lähtikin seuraamaan meitä, kun jatkoimme pyöräilyä ja reilun 5 kilometrin matkan se juoksi sitkeästi pyörän perässä, kunnes lopulta kääntyi takaisin kohti kylää. Me sen sijaan jatkoimme puuduttavan pitkällä suoralla tiellä kohti Charyn-kanjonia, jota joskus kutsutaan myös ”Keski-Aasian Grand Canyoniksi”.

Charyn, Kolsai ja Kaindy

Pyöräillessämme kohti Charynia, viestittelin samalla instagramissa suomalaisen naisen kanssa, joka oli juuri matkustanut sattumalta Almatyyn miehensä kanssa. He olivat vuokranneet auton ja samalla meille tarjoutui mahdollisuus vierailla vuorilla Kolsay-järvien kansallispuistossa.

Ajatuksenamme oli pyöräillä Charyn-kanjonille ja kysyä alueen vierailukeskuksesta, voisimmeko jättää pyörämme sinne yhdeksi yöksi. Uskomatonta kyllä suunnitelma onnistui ja saimme välittömästi ystävälliseltä henkilökunnalta luvan sekä hyvän paikan pyörälle. Telttailimme kanjonin reunalla yhden yön ja seuraavana aamuna otimme tärkeimmät tavaramme mukaan ja jätimme pyörän vierailukeskukselle. Liftasimme vierailukeskuksen parkkipaikalta kyydin isomman tien varteen ja sieltä hyppäsimme lopulta suomalaispariskunnan kyytiin.

Ajoimme pientä vuoristotietä ylöspäin ja henkäisimme Oton kanssa vähän väliä, miten hirveää olisi ollut pyöräillä tuo samainen tie ylös. Auton kyydissä lähes sadan kilometrin matka ei ollut juuri mitään ja muutamassa hetkessä maisema vaihtui rutikuivasta arosta vehreisiin rinteisiin ja jylhiin vuoriin. Vierailimme kahdella kuuluisalla järvellä, joita myös Almas oli meille suositellut. Kolsai oli selkeästi turistillisempi helpomman saavutettavuutensa vuoksi, mutta matka Kaindy-järvelle oli vähintäänkin mielenkiintoinen.

Tietä pystyi hädin tuskin kutsumaan tieksi ja pieni neliveto tuntui lähes uhkarohkealta valinnalta kuoppaisella reitillä, joka sisälsi myös useita joen ylityksiä. Paikalliset ”taksit” eli neuvostoliiton aikaiset minibussit suorastaan kiisivät meidän ohitsemme, kun matelimme haastavaa tietä eteenpäin. Perillä hyppäsimme itsekin tuollaisen neuvostobussin kyytiin ja kuski kaahasi kapeaa hiekkatietä pitkin vielä vähän ylemmäs, kunnes jäimme toisella parkkipaikalla pois ja kävelimme Kaindy-järvelle.

Perillä meitä odotti maaginen näky. Kaindy-järvi muodostui aikoinaan maanjäristyksen laukaiseman maanvyöryn seurauksena. Vuorilta vyörynyt kalkkikivi muodosti luonnollisen padon, joka esti veden virtaamisen. Vesi alkoi kerääntyä rotkoon ja hukutti alleen siellä kasvaneen metsän. Järvessä on edelleen pystyyn kuolleita puita, ja ympäröivien vuorien sekä turkoosin veden kanssa maisema on uskomaton.

Uskomattomia maisemia tärkeämpää meille oli kuitenkin ajanvietto hyvässä seurassa. Parin päivän mittainen miniloma oli ollut tervetullutta vaihtelua pyöräilyyn kuivan aron keskellä. Ajoimme vuorilta takaisin kanjonille, sanoimme toisillemme hyvästit ja jatkoimme matkaa kohti Kiinan rajaa.

Superpunkkeja ja nestehukkaa

Charyn-kanjonin jälkeen välimatkat olivat entistä pidemmät. Huoltoasemia tai kauppoja oli ehkä 40 kilometrin välein ja useammin kuin kerran meiltä loppui vesi kesken. Kanjonilta lähdettyämme pyöräilimme reilut 20 kilometriä kohti asfalttitietä vain tajuten, että edessä oli vielä toinen samanlainen rupeama ennen huoltoasemaa. Vesi pääsi loppumaan yli 30 asteen helteessä, mutta yhdessä ylämäessä vastaantuleva rekka pysähtyi ja kuski antoi meille kylmän vesipullon. Vesilitran voimin jatkoimme seuraavalle huoltoasemalle vain huomataksemme, että etupyörästä oli katkennut seitsemän pinnaa.

Seuraaavat päivät olivat samanlaisia. Kylien välillä oli matkaa kymmeniä kilometrejä ja vaikka kannoimme mukana ylimääräisiä vesipulloja, neste ei riittänyt. Yhtenä iltana löysimme oivallisen telttapaikan hieman tiestä sivummalla puiden varjosta. Teltan pystytyksen jälkeen Otto kuitenkin huomasi yhtäkkiä, kuinka hänen jalkaansa pitkin kiipesi erikoisen värinen punkki. Pian minunkin jaloissa kiipeili samanlaisia ja huomasimme, että maassa nopeasti liikkuvat punkit myös seurasivat meitä. Loppuilta kuluikin siihen, kun yritimme tehdä iltatoimia ja samalla huolehtia, ettei jalkoja pitkin kiipeävät superpunkit päässeet kiinnittymään ihoon.

Aamulla sama touhu jatkui: punkit kiipesivät meidän jalkoja pitkin, heitimme niitä kauemmas tai yritimme litistää niitä hiekan sekaan ja pian ne seurasivat meitä taas. Meiltä loppui samaan hetkeen myös vesi, joten aamupalaksi oli vain pari pullaa. Pakkasimme leirin kiireen vilkkaa ja poljimme lähimpään kylään, jonne onneksi oli alle 10 kilometriä. Kuumassa säässä sekin tuntui suorastaan uuvuttavalta ja ensimmäisen kaupan nähtyämme ostimme kylmää vettä eikä vesi ollut ikinä maistunut niin hyvältä.

Jarkent – lepoa ennen Kiinaa

Vajaa 40 kilometriä ennen Kiinan rajaa pysähdyimme pieneen kaupunkiin lepäämään. Löysimme Jarkentista edullisen hostellin, jossa viivyimme lopulta 4 yötä. Tiesimme, että Kiinassa aikaa olisi viisumin vuoksi rajallisesti ja Kazakstanissa meillä sen sijaan oli vielä reilusti aikaa. Hyödynsimme siis tuon ajan, lepäsimme ja söimme.

Vaikka Kazakstan olikin tietyllä tavalla helppo ja yksinkertainen osuus matkallamme, olimme tehneet pitkiä päiviä ja kärsineet useampana päivänä nestehukasta kuuman sään vuoksi. Useamman päivän lepo tuli todellakin tarpeeseen eikä meillä toisaalta ollut kiire. Kiina oli vain 40 kilometrin päässä ja silti maa tuntui etäiseltä sekä vaikeasti lähestyttävältä. Varauduimme uuteen maahan parhaamme mukaan ja lepopäivien jälkeen lähdimme viimein polkemaan kohti tuota yhtä maailman suurvaltaa.

Kaksi eri autoa pysähtyi antamaan meille tuolla matkalla juotavaa. ”Tarvitsette näitä, täällä on niin kuuma!” ystävälliset miehet sanoivat ja ojensivat meille vettä ja energiajuomia. Rajatie oli kummallisen tyhjä. Meitä vastaan ei tullut ketään moneen kilometriin ja kun viimein vastaan tuli rekka, kuski yritti viittoilla meille jotain. Emme saaneet eleistä selvää ja jatkoimme silti matkaa.

Rajalla syy tyhjälle tielle selvisi: raja oli kiinni kansallisen juhlapäivän, ”Capital City Dayn”, vuoksi. Vuonna 1997 Kazakstanin pääkaupunki siirrettiin Almatysta Astanaan, minkä kunniaksi perustettiin tämä ”Astana-päivä”. Päiväksi valittiin 6. heinäkuuta, Kazakstanin ensimmäisen presidentin Nursultan Nazarbajevin syntymäpäivä.

Meille tämä oli varsin epäkäytännöllistä, mutta pienen neuvottelun jälkeen rajapoliisi antoi meille luvan telttailla raja-aseman viereisellä parkkipaikalla. Parkkipaikan vartija antoi meidän käyttää alueen vessaa ja istuskelimme kiinni olevien ravintoloiden pöytien ääressä iltapäivän auringossa. Illan hämärtyessä pystytimme teltan yhden parkkialueen rakennuksen viereen kolmen kulkukoiran pitäessä meille seuraa.

Yö oli sanomattakin levoton. Koirat haukkuivat milloin millekin, parkkipaikalle ajoi vähän väliä raja-asemalla työskenteleviä ihmisiä vuoronvaihdon merkeissä ja etäämpänä kuului tavarajunien jyske. Mielessä kaihersi epävarmuus tulevista viikoista, tosin minua taisi jännittää enemmän kuin Ottoa. Kääriydyin retkipeittoon paremmin ja yritin ummistaa silmiä edes muutamaksi tunniksi. Seuraavana aamuna heräsimme auringonnousun aikaan, pakkasimme teltan ja suuntasimme kohti Kiinan raja-asemaa.