Kroatiaa kehutaan matkakohteena ja ymmärrettävästä syystä. Adrianmeren rannikko on täynnä toinen toistaan upeampia kohteita ja Kroatiassa vierailikin yli 20 miljoonaa turistia vuonna 2023. Me tiesimme, ettemme haluaisi rannikolle vilkkaasti liikennöityjen teiden, ruuhkaisten kohteiden ja kalliiden majoituksien vuoksi. Kuulimme, että jopa leirintäalueesta voi joutua maksamaan useita kymmeniä euroja.
Ylitimme rajan Unkarista Kroatiaan ja yövyimme maissipeltojen keskellä ennen jatkamista eteenpäin uudessa maassa. Käsittämätön määrä hyttysiä saartoi meidät pystyttäessämme telttaa ja huidoimme vuorotellen hyttysiä toistemme ympäriltä vaatteita vaihtaessa. Oloa ei helpottanut jatkuvat trooppiset yöt ja hikisenä telttaan meneminen oli ilta toisensa jälkeen jo tavallista. Teltassa makasimme hetken vain liikkumatta, jotta olo hieman viilenisi ja hyttysten huitomisesta lämmennyt keho rauhottuisi. Joka kerta ajattelin, etten jaksaisi enää yhtään iltaa. Ja silti aina jaksoimme.
Mikä ihmeen Warmshowers?
Meille suositeltiin Warmshowersia lukuisia kertoja reissun alusta lähtien. Unkarista eteenpäin olimmekin lähettäneet majoituspyyntöjä majoittajille, mutta emme saaneet keltään vastausta ja aloimme jo olla epätoivoisa onnistumisen suhteen. Päivitimme profiiliamme hieman ja viimeisenä päivänä Unkarissa löysimme Kroatian puolelta läheltä rajaa pariskunnan, joka majoitti pyöräilijöitä. Pariskunta harrasti myös nojapyöräilyä ja ihmeissämme katsoimme viestiä, joka kertoi majoituspyyntömme hyväksynnästä.
Mitä Warmshowers sitten tarkoittaa? Warmshowers on yhteisö, joka tarjoaa matkailijoille (erityisesti pyöräilijöille) mahdollisuuden löytää ilmaisia majoituspaikkoja muiden pyöräilyä harrastavien kotona. Toimintaperiaate on yksinkertainen: käyttäjät rekisteröityvät palveluun, luovat profiilin ja voivat joko tarjota majoitusta tai etsiä majoittajia matkansa varrella. Majoitus on yleensä hyvin perustasoinen, mutta matkailija voi käyttää suihkua (”warm shower”), levätä ja ehkä saada ruokaa. Yhteisöllisyys ja pyöräilykokemusten jakaminen ovat keskeisiä arvoja. Majoituskokemuksessa raha ei vaihda omistajaa, eli toiminta perustuu täysin majoittajien vieraanvaraisuuteen.
Warmshowers sai alkunsa vuonna 1993 Yhdysvalloissa, kun pyöräilijät Terry Zmrhal ja Geoff Cashman loivat yksinkertaisen listan pyöräilijöistä, jotka olivat valmiita tarjoamaan majoitusta muille pyöräilijöille. Aluksi se oli manuaalinen järjestelmä, jossa tiedot välitettiin faksilla ja postitse. Vuonna 2005 se muutettiin verkkosivustoksi, joka mahdollisti käyttäjien itsensä lisäävän ja ylläpitävän profiilejaan. Tämä siirto verkkoon teki yhteisön kasvusta eksponentiaalista ja auttoi Warmshowersia tulemaan maailmanlaajuiseksi ilmiöksi pyöräilyharrastajien keskuudessa.
Niinpä saatuamme hyväksytyn pyynnön olimme innoissamme ja jännittyneitä. Millaista olisi yöpyä tuntemattomien ihmisten luona ja olla täysin toisten ihmisten vieraanvaraisuuden varassa?
Yhteyttä yli kansallisuuksien, sukupolvien ja kielimuurin
Meitä oli vastassa kolme mustaa ja yksi pieni vaalea koira. Lauma haukkui innokkaasti meidän seistessä hämmentyneinä vanhan kroatilaisen maalaistalon portilla. Pian talon pihalta käveli meitä vastaan nainen, joka toivotti meidät tervetulleeksi. Ainakin olimme oikeassa paikassa. En ollut tosin varautunut meidän vanhempien ikäisiin ihmisiin ja olin mielikuvissani kuvitellut majoittajiemme olevan nuorempia. Kävellessämme talon pihalle pohdin, olisiko meillä mitään juteltavaa.
Laitoimme pyörän piharakennuksen katoksen alle ja Beate näytti meille meidän oman huoneen. He olivat remontoineet vanhaan sikalaan vierashuoneen, joka oli erittäin kodikas, miellyttävästi sisustettu ja hieman ulkoilmaa viileämpi. Meillä oli oma biovessa, josta isommat tuotokset menivät kompostiin ja lopulta vuoden kompostoinnin jälkeen lannnoitteeksi ja virtsa kerääntyi muun talousveden kanssa kellariin, jossa oli keräysastia kaikelle käytetylle vedelle. Tätä vettä he laimensivat sadevedellä ja käyttivät kasteluvedeksi puutarhaan.
Olimme alusta asti hämmästyneen ihastuneita. Pariskunta oli ikänsä opettajanuran tehneenä muuttanut lopulta kuusi vuotta sitten Saksasta Kroatiaan toiveena viettää edullisia eläkepäiviä maalaistalossa kiertotaloutta ja omavaraisuutta hyödyntäen. He olivat kasvissyöjiä, ajoivat nojapyöriä ja söivät paljon oman puutarhan kasviksia. Lisäksi heillä oli omia kanoja, joiden kananmunia he käyttivät ruuanlaitossa. Olin aina haaveillut samanlaisesta elämäntavasta. Miksi huuhtoisimme vessan puhtaalla vedellä tai emme hyödyntäisi enemmän aurinkopaneeleita talouksissa? Miksi emme kasvattaneet enemmän omaa ruokaa ja miksi eläinkunnan tuotteiden syöminen oli edelleen normi? Danielin ja Beaten lempeän jämäkkä tapa kertoa asioista inspiroi minua. Näin todellakin pystyi elämään, ainakin Kroatiassa. Miksei myös Suomessa? Beate kuvaili heidän elämäntapaansa jotenkin näin: he olivat eläneet liian monta vuotta vain ylikuluttaen maapalloa, joten nyt he halusivat antaa takaisin mahdollisimman paljon. Osoittaa kiitollisuutta. Heistä tuntui hyvältä, kun he pystyivät elämään ylikuluttamatta ja luonnonvaroja säästäen. Arvostin sitä.
Joimme päiväkahvit ja kahvinjuonnin lomassa juttelimme kaikesta mahdollisesta. Pariskunta kertoi elämäntavastaan, eläimistään, lapsistaan, haaveista, elämästä Kroatiassa ja kulttuurieroista. Aina säännöllisesti koirajoukon vaalea pieni koira, Suri, kävi tökkimässä minun kättäni rapsutuksien toivossa. Kumarruin silittämään sitä ja se katsoi minua lähes hymyillen. Sitten se töpsötteli tyytyväisenä takaisin koriin lepäämään, kunnes pian taas palasi takaisin tökkimään kättäni. Siinä hetkessä jaoimme jotain kaunista. Tunsin yhteyttä noihin täysin tuntemattomiin ihmisiin, jotka olin tuntenut alle puoli päivää.
Kiertelimme heidän puutarhassaan ja tutustuimme persoonallisiin kanoihin. Söimme illalliseksi taivaallisen hyvää salaattia oman puutarhan antimista ja illalla istuimme vielä pöydän ääressä ukkosmyrskyn raivotessa ulkona. Loppujen lopuksi meidän kohtaaminen ei ollut merkityksellistä siksi, että saimme sängyn, suihkun ja ruokaa, vaikka ne merkitsivätkin meille paljon ja olimme kaikista mukavuuksista erittäin kiitollisia.
Ennen kaikkea tunsimme yhteyttä ja kuuluvuutta, yhteyttä yli kansallisuuksien, sukupolvien ja kielimuurin. Yhteyttä, joka sai meidät tuntemaan olomme nähdyksi ja kuulluksi, yhteyttä joka antoi meille aivan uuden merkityksen koko matkalle. Olimme kaivanneet kohtaamista ja nyt olimme kokeneet jotain niin merkityksellistä. Yhdentoista aikaan hipsimme omaan navettakamariimme, kävimme lämpimässä suihkussa ja painuimme puhtaisiin lakanoihin hölmistyneen onnellisina. Tätä ystävällisyyttä, vieraanvaraisuutta ja lämminsydämisyyttä emme ikinä unohtaisi.
Maatilamajoitusta Kroatian maaseudulla
Jatkoimme matkaa Kroatian pohjoisosista kohti Zagrebia. Telttailimme yhden yön metsien ja peltojen suojaamassa paikassa, tosin paikkaan pääseminen vaati rämpimistä lähes umpeenkasvaneella polulla hyttysten inistessä korvissa verenhimoisina. Olimme hiestä märkiä pystyttäessämme telttaa ja suihkuna toimi molemmille yhden litran vesipullo. Hassua kyllä, ikävöin Danielin ja Beaten kotiin, sillä olimme tunteneet olevamme turvassa kuin kotonamme tuon yhden vuorokauden ajan. Otin fleecen peitoksi ja ajattelin meidän pärjäävän trooppisessa yössä ilman quiltia (untuvatäytteinen retkipeitto, joka korvaa meillä makuupussin), mutta kosteus teki yöstä viileän ja heräsin yöllä kylmyyteen. Otto nousi ottamaan quiltin pyörästä ja sen alle kääriytyneenä jatkoimme unia heinäsirkkojen sirittäessä.
Seuraavana päivänä kasasimme aamukasteesta märät kamppeet ja palasimme tien päälle. Edessä oli pitkiä nousuja ja heti päivän alussa talutimme pyörää. Olin hengästynyt pienestäkin liikkeestä ja 9 % mäet tuntuivat raskailta. Jyrkimmän osuuden jälkeen matka taittui kuitenkin polkien ja ennen Ivanecin kaupunkia eteen aukesivat upeat vuorimaisemat. Kaupungin jälkeen kapealla tiellä oli hyvin vilkas liikenne ja paljon rekkoja. Syykin selvisi jonkin matkan kuluttua, sillä pian ohitimme valtavan louhoksen, joka selitti vilkkaan rekkaliikenteen. Onneksemme rekat antoivat hyvin tilaa, mutta olimme helpottuneita, kun tuo osuus kapeaa mutkittelevaa tietä pitkin oli ohi.
Seuraavaksi edessä oli päivän toinen pitkä nousu. 35 astetta lämmintä ja jyrkkää mutkittelevaa serpentiiniä ylöspäin. Ähkimme ja puhisimme, pidimme taukoja 200 metrin välein ja tsemppasimme parhaamme mukaan. Olin poikki, mutta samalla tiesin, että meidän täytyi vain jatkaa päästäksemme perille. Ja niin me teimme sen! Huipulta avautuvat uskomattomat maisemat saivat unohtamaan hiestä märän paidan ja lähdimme laskettelemaan serpentiiniä pitkin alaspäin. Vihreää vuoristoista maisemaa täplittivät punakattoiset vaaleat talot ja jarruttelimme pysyäksemme nopeusrajoituksessa. Vastaan tuleva poliisiauto tööttäili meille iloisesti ja kasvoille tuleva ilmavirta tuntui hyvältä. Tämän takia ihmiset rakastivat pitkiä nousuja!
Loppupäivä kulki kylästä toiseen vihreiden kukkuloiden ympäröimänä ja saavuimme Mini Pet Farm & Campingiin alkuillasta. Paikan yksi omistaja, Nikola, otti meidät lämpimästi vastaan, näytti paikat ja sen jälkeen kipusimme mäkeä ylös leirinnän yläosaan katsomaan vuohia ja pienen pieniä possuja. En ollut ikinä nähnyt niin suloisia otuksia ja katselimme niiden touhuja pitkään. Uimme pienessä lammessa, jossa vesi oli lämmintä, lähes kuumaa pinnalta ja pohjasta tuleva vesi ei riittänyt viilentämään sitä. Nautimme omasta rauhasta ja huikean kauniista maisemista ilta-auringon värjätessä laakson säteillään. Tällaiset paikat tekivät matkanteon kaiken vaivan arvoiseksi. Nämä kohtaamiset, ihmisten hyväntahtoisuus ja tervetullut olo tuntuivat niin hyvältä vaikeiden alkukuukausien jälkeen.
Tuttua yökyläilyä tuntemattomassa kaupungissa
Pyöräilimme vuorten yli Zagrebiin, josta olimme jälleen saaneet hyväksytyn Warmshowers-majoituksen. Zagrebin esikaupunkialueet olivat haastavia pyöräillä ja jouduimme pujottelemaan pyörätien ja autotien välillä jatkuvasti. Autot olivat parkkeeranneet pyöräteille, yhtäkkiä edessä oli kynnyksiä tai muita esteitä ja kävelijät kävelivät pyörien eteen katsomatta. Viimeiset kilometrit tuntuivat hitailta, mutta viimein pääsimme perille. Tämänkertainen majoittajamme oli pari viikkoa aiemmin ollut Sloveniassa pyöräilemässä vuoristossa ja viime kesänä pyöräillyt veljensä kanssa Helsinkiin. Hän oli meitä huomattavasti kiinnostuneempi pyöräilemään vuoristoissa jyrkkiä nousuja ja kuuntelimme hänen juttujaan nauraen. Saimme kuulla hieman kroatialaisesta koulutusjärjestelmästä, vaikeuksista löytää järkevän hintaisia asuntoja turistien suosimista kaupungeista ja miten vuokralaisia potkitaan herkästi kämpistä ulos kesäaikaan turistien tuoman isomman kassavirran vuoksi.
Lopulta laitoimme illalla pedit valmiiksi: Otto pumppasi itselleen ilmapatjan ja minä autoin petaamaan vuodesohvaa. Siinä oli jotain niin tuttua vaikka olimme niin kaukana kotoa ja kaikesta tutusta: kuin menisi ystävän luo yökylään jutellen yömyöhään kiinnostavista jutuista ja sen jälkeen käpertyy puhtaisiin lakanoihin ihan tavallisessa asunnossa. Katselin seinällä olevia valokuvia ja mietin, että ihmiset olivat kovin samanlaisia kaikkialla. Kaikki pesivät hampaat illalla nukkumaan mennessä, haaveilivat pitkistä lomista ja seikkailuista, etsivät rakkautta, viettivät aikaa ystävien kanssa ja kävivät ihan tavallisissa töissä. Pohdin, miten suppean kuvan sainkaan aiemmin lomalle matkustaessa ja miten hauskoja nämä kokemukset nyt olivat.
Hajonnut vanne ja lomailua Zagrebissa
Huomasimme ennen Zagrebia, että etuvanne oli haljennut. Pyörässämme oli aiemminkin ollut sama ongelma ja painava kuorma sekä korkeat rengaspaineet loivat omat haasteensa vanteen kestävyydelle. Olimme joka tapauksessa varanneet sisämajoituksen Zagrebista, joten päätimme tilata uuden vanteen Saksasta ja jäädä kaupunkiin odottelemaan sen saapumista. Pitkä viikko osoittautui varsin tarpeelliseksi lepäämisen kannalta. Ensimmäiset pari päivää vain nukuimme pitkään ilmastoidussa asunnossa, söimme oliiviöljyssä paistettuja kasviksia niin paljon kuin jaksoimme ja vain yksinkertaisesti olimme tekemättä mitään.
Parin vapaapäivän jälkeen vierailimme Zagrebin Tekniikan museossa, joka on nimetty Nikola Teslan mukaan. Nikola Tesla (1856-1943) oli serbialais-amerikkalainen keksijä, sähköinsinööri ja fyysikko, joka tunnetaan erityisesti panoksestaan sähkömagnetismiin ja vaihtovirran (AC) kehittämiseen. Hän syntyi nykyisen Kroatian alueella ja muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1884 työskennelläkseen keksijä Thomas Edisonin kanssa. Tesla kehitti monia innovatiivisia laitteita, kuten Tesla-kelan ja osallistui merkittävästi sähköntuotannon ja -jakelun kehittämiseen. Hänen visionsa langattomasta energiansiirrosta ja muista futuristisista ideoista olivat edellä aikaansa. Tesla kohtasi eläessään taloudellisia vaikeuksia ja kuoli köyhyydessä, mutta hänen keksintönsä ja ideansa ovat jättäneet pysyvän vaikutuksen tieteeseen ja teknologiaan.
Mielenkiintoisen museokäynnin jälkeen kävimme kasvitieteellisessä puutarhassa ja puiden tarjoama varjo tuntui ihanan viilentävältä helteisessä säässä. Totesimme tosin, että kasvit eivät juurikaan poikenneet siitä, mitä olimme jo telttaillessamme maaseudulla nähneet. Ilta jatkui päämäärättömänä kävelynä kaupungilla, haimme jäätelöä ja kiipesimme portaita pitkin näköalatasanteelle katselemaan ilta-auringossa kylpevää Zagrebia. Oli mukavaa vain kävellä päämäärättömästi sinne, mikä näytti mielenkiintoiselta ilman aikatauluja tai stressiä.
Vaikeuksia matkalla Bosnia & Hertsegovinaan
Viikon odottelun jälkeen vanne viimein saapui. Otto kasasi uuden etupyörän meille ja pääsimme jatkamaan matkaa Zagrebista kohti Bosnia ja Hertsegovinan rajaa. Yövyimme viimeisen yön Kroatiassa maaseudun rauhassa, tosin telttapaikka oli hieman kompromissi eteen tulleen aidan vuoksi. Pimeä ehti laskeutua ennen perille pääsyä, eikä meille ollut mahdollisuutta tai energiaa etsiä enää parempaa paikkaa. Niinpä päädyimme pystyttämään teltan keskelle umpeenkasvanutta metsätietä.
Hämärässä illassa oli vaikea jättää pelot omaan arvoonsa. Heinikkoinen metsätie kahden pimeän metsäkaistaleen välissä tuntui sinällään turvalliselta, mutta tehdessämme iltatoimia alkoi kuulua ulvontaa, joka sai selkäpiin karmimaan. Otto pysyi rauhallisena ja yritin itsekin järkeillä, että siellä kylän koirat vain ulvoivat etäällä. Siitä huolimatta vilkuilin pimeyteen aika ajoin otsalampun kirkkaalla valolla nähdäkseni vain liikkumatonta heinikkoa ja pimeää metsää.
Söimme vielä nuudelia iltapalaksi ja vaatteita vaihtaessani ulvonta alkoi jälleen. Tällä kertaa lähempää ja voimakkaampana, enkä pystynyt enää erottamaan, mistä suunnasta tuo alkukantainen ääni edes tuli. Nyt en enää pystynyt pysymään rauhallisena, vaan hoputin Ottoa tekemään viimeiset toimet nopeasti ja jätin hampaat pesemättä, koska en enää pystynyt odottamaan telttaan pääsyä. Teltassa olo helpotti ja laitoin korvatulpat korviin, sillä tiesin muuten herääväni joka ikiseen rasahdukseen.
Seuraavana aamuna illan peloista ei ollut tietoakaan ja aurinko pilkotti puiden läpi telttapaikalle. Pakkasimme kamppeet ja lähdimme viimein kohti uutta maata. Päivän väsyttävin osuus tuli noin puolessa välissä päivää. Ajettuamme jonkin matkaa pienehköä hiekkatietä, se muuttui yhä huonommaksi ja huonommaksi. Lopulta löysimme itsemme keskeltä peltoa, jossa ”tien” pää katosi tiheään pusikkoon. Kiertelimme ja etsimme ja Otto totesi, että pusikon pystyi kiertämään, minkä jälkeen tie jatkuisi. Miten väärässä olimmekaan.
Seuraavan kilometrin ajan kolmenkymmenen asteen helteessä rämmimme uskomattoman huonokuntoisella tiellä. Ähisimme, työnsimme pyörää ja toivoimme olevamme missä tahansa muualla, kuin tuolla nimenomaisella polulla. Emme voineet ymmärtää, miten mikään navigaatiosovellus suositteli tuota polkua. Alkuun ajoimme heinikkoista peltotietä tiheän pusikon keskellä piikikkäimpiä oksia väistellen.
Vähitellen polku huononi, kunnes edessä oli yhtäkkiä valtavia traktorin jättämiä renkaanjälkiä, jotka olivat syntyneet aiemmin sateen pehmittämään mutaiseen maahan. Otto työnsi pyörää rengasurien reunamia pitkin ja pyörä kulki kuoppaisessa maastossa tuskaisen ähkimisen saattelemana. Juuri kun kuvittelimme selvinneemme, rengasurat peittyivät vyötärönkorkuiseen heinikkoon. Yritimme arvailla oikeaa reittiä ja autoin Ottoa parhaani mukaan työntämällä pyörää kuopista ylös.
Puolentoista kilometrin jälkeen pääsimme ryteiköstä ensin hiekkatielle ja sitten takaisin asfaltille. Olimme aivan poikki. Rajalle oli matkaa vielä 40 kilometriä ja lähdimme väsyneinä kohti kahdeksatta maata matkallamme.