Bosnia ja Hertsegovinan jälkeen mieli oli täynnä ikimuistoisia kokemuksia ja kohtaamisia. Tuntui haikealta jättää maa, joka oli kohdellut meitä niin hyvin, mutta olimme toki kuulleet Montenegrosta paljon positiivisia kokemuksia. Ćiro Trailin jälkeen pidimme pari lepopäivää, joiden jälkeen lähdimme nousemaan jälleen kerran jyrkkää ylämäkeä kohti Montenegron rajaa. 13 kilometrin mittaisen ylämäen jälkeen saavutimme rajanylityspisteen ja pääsimme Montenegroon, yhdeksänteen maahan matkallamme.
Muutama päivä Montenegrossa
Olimme kuulleet Montenegrosta valtavasti kehuja. Maan rannikkokohteita ihasteltiin kerta toisensa jälkeen ja vuoristot olivat kuulemma Balkanin upeimpia. Olimme kiivenneet melkoisia vuoria Bosnia ja Hertsegovinassa, eikä meillä juurikaan ollut voimia lähteä kiertämään pyörällä Montenegron jylhää vuoristoa.
Pienen pohdinnan jälkeen päätimme edetä Kreikkaan Albanian ja Pohjois-Makedonian kautta, mikä tarkoitti vain muutaman päivän mittaista matkaa Montenegron halki. Montenegroon saapuessa maisemat olivat upeat, mutta tien varsille hylätyn roskan määrä hämmästytti meitä. Olimme toki nähneet roskaa Bosnia ja Hertsegovinassakin, mutta monet olivat kehuneet Montenegron olevan siistimpi. Meille näyttäytyi kuitenkin hyvin erilainen Montenegro: kenties sellainen, jota tavallinen turisti ei edes matkallaan näe.
Pyöräilimme rajalta Nikšićiin, jossa tien varsilla oleva roska, epämääräiset asuinalueet ja sotkuinen vaikutelma loivat meille täysin toisenlaista kuvaa Montenegrosta, kuin meille oli somessa maalailtu. Upeat maisematkaan eivät poistaneet sitä tosiasiaa, että suurin osa paikallisista kamppailee riittämättömien tulojen ja elinkustannusten nousun kanssa etenkin maaseudulla. Toki turismi tuo monille alueille tuloja, mutta nämä tulot parantavat elinoloja paikallisesti ja toisaalta lisäävät eri alueiden tuloeroja.
Nikšicistä jatkoimme matkaa kohti maan pääkaupunkia ja panoraamatie oli parasta, mitä maassa ehdimme muutaman päivän aikana nähdä. Korkealla kulkevalta maisematieltä avautui upeat maisemat vuorien ympäröimään laaksoon ja välillä saimme kädet hikoillen edetä tiellä, jolta oli jyrkkä pudotus ilman kummempia suoja-aitoja.
Podgorica oli pettymys. Päivä oli jo alkaessaan tuonut meille huonoa onnea hajonneen takajarrun muodossa ja kaupunkiin päästyämme alkoi ukkostaa toden teolla. Istuimme jonkin toimistorakennuksen katoksen alla suojassa odottamassa ukkosmyrskyn laantumista, ja motivaatio pyöräilyn jatkamiseen oli huono. Oikeastaan motivaatiota ei ollut lainkaan ja kun lopulta jatkoimme matkaa, turhauduimme uudestaan ja uudestaan kaupungin käsittämättömän huonoon infrastruktuuriin. Koko kaupunki tuntui olevan lähinnä luotu autoille ja siellä seassa kävelijät ja pyöräilijät yrittivät parhaansa mukaan puikkelehtia.
Meillä ei ollut intoa mennä rannikolle turistikohteisiin pahimpaan sesonkiaikaan eikä liioin voimia lähteä tutkimaan Montenegron vuoristoa. Niinpä lähdimme Podgoricasta suoraan kohti Albaniaa, toiveena vain jatkaa eteenpäin kohti Kreikkaa.
Kommunismin jälkiä Albaniassa
Albania oli meille historiallisesti äärimmäisen mielenkiintoinen maa. Albania oli nimittäin yksi Euroopan suljetuimpia maita sen kommunismihallinnon aikaan, joka oli vallassa Albaniassa vuosina 1946–1991. Kommunistinen puolue, jota johti Enver Hoxha, otti vallan toisen maailmansodan jälkeen ja perusti Albanian sosialistisen kansantasavallan.
Hoxhan hallinto harjoitti voimakasta valtion kontrollia taloudesta, yksityisomistus kiellettiin, ja maanviljelys kollektivisoitiin. Poliittiset vastustajat tukahdutettiin, ja maassa vallitsi laaja sensuuri sekä vakoojaorganisaatio, joka valvoi kansalaisten toimintaa. Ihmiset kärsivät vankiloissa ja työleireillä, joissa poliittisia vastustajia sekä epäiltyjä toisinajattelijoita pidätettiin ja kidutettiin. Monet teloitettiin ilman oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, kun hallinto käytti äärimmäistä väkivaltaa säilyttääkseen vallan. Albania pysyi Euroopan eristyneimpänä maana kylmän sodan ajan. Kommunistihallinnon päättyminen 1990-luvun alussa johti markkinatalouden ja demokratian asteittaiseen käyttöönottoon.
Kommunismin valtakautena Albania julistettiin ateistiseksi ja uskontoa vastaan käytiin ankaraa kampanjaa. Kaikki uskonnolliset instituutiot suljettiin, uskonnon harjoittaminen kiellettiin, ja uskonnolliset johtajat vainottiin. Hallinto pyrki hävittämään uskonnon vaikutuksen yhteiskunnasta, ja uskonnollisia rakennuksia, kuten kirkkoja ja moskeijoita, tuhottiin tai muutettiin muuhun käyttöön.
Emme tienneet Albanian historiasta mitään, ennen maahan matkustamista. Arkkitehtuurissa maan raju historia on kuitenkin nykypäivänäkin nähtävissä ja monet kaupunkien rakennuksista edustavat vahvasti kommunistikauden tyyliä. Kirkkoja ja moskeijoita on jälleenrakennettu maan demokraattisena aikana, mutta siitä huolimatta Albanian kulttuuri kärsi kommunismikaudesta valtavasti.
Turvallisuuden tunnetta ei voi pakottaa
Vietimme ensimmäiset yöt Albaniassa ystävällisen pariskunnan viinitilalla, jonne he olivat myös tehneet leirintäalueen. Yövyimme viiniköynnöksien keskellä ja saimme poimia itse tuoreita viinirypäleitä syötäväksi. Sadonkorjuu oli juuri alkamassa ja seurasimme tilan toimintaa mielenkiinnolla. Viinitilalta matka jatkui Shkodëriin, jossa yövyimme Warmshowersin kautta erään amerikkalaisen pariskunnan vieraana. He olivat muuttaneet Yhdysvalloista Eurooppaan elämään eläkepäiviään pyörällä seikkaillen. Noin puolet vuodesta he viettävät pyörämatkaillen ja toisen puolen pyöräilijöitä majoittaen. Saimme pyörän turvalliseen säilöön, mikä mahdollisti vierailun kommunismista kertovassa museossa, ravintolakäynnin ja muutamien ostoksien tekemisen kaupungilla.
Shkodër tuntui kaoottiselta. Liikenteessä ei tuntunut olevan mitään sääntöjä, autoja pysäköitiin keskelle kaistaa vain hätävilkut merkkeinä ja liikenneympyrässä vaikutti toimivan lähinnä minä ensin -periaate. Kaupungit olivat joka tapauksessa osoittautuneet meille epämiellyttäviksi paikoiksi ja jatkoimme matkaa helpottuneina.
Ison tien varrella oli roskaa joka puolella ja välillä mätänevien jätekasojen haju kantautui oksettavana nenään. Pyöräillessä on altis kaikella – hyvälle ja huonolle – ja sama pätee myös hajuihin. Isomman tien varrelta kääntyvä vuoristoinen tie olikin huomattavasti miellyttävämpi siistimpien piennarten ja upeiden maisemien ansiosta. Me emme telttailleet Albaniassa kertaakaan luonnossa, vaan maksoimme jokaisesta yöstä (paitsi tietenkin warmoshowers-yöpymisestä). Ehkä epävarmaan oloon vaikutti runsas roskan määrä tai yleinen turvattomuuden tunne, vaikka ei meillä mitään erityisiä huonoja kokemuksia ollutkaan.
Eräässä paikassa meille sanottiin ensimmäisenä, että nyt olisimme turvallisessa paikassa yötä. Toki toivotus oli varsin ystävällinen, mutta sai myös pohtimaan, miltä meidän piti olla turvassa? Ei meitä majoituksesta maksaminen haitannut tosin, sillä maksoimme keskimäärin 5-10 euroa yöstä ja tuolla hinnalla saimme elektroniikkaa ladattua sekä pääsimme suihkuun helteisten päivien jälkeen.
Albanialaiset olivat äärimmäisen ystävällisiä meitä kohtaan, mutta meille jäi vaikutelma vielä hyvin kehitysvaiheessa olevasta valtiosta, jossa tuloerot köyhien ja rikkaiden välillä ovat valtavat, eikä yhteiskunta ole vielä löytänyt täysin toimivia toimintatapoja yleisen elintason parantamiseksi. Onko ihmekään, jos on lähes puoli vuosisataa viettänyt sorron alaisena.
Vapaapäivät Ohridjärvellä
Albaniasta matka jatkui Pohjois-Makedoniaan, jossa yövyimme ensimmäisen yön aivan rajan lähellä leirintäalueella. Meidän lisäksi alueella oli vain lauma kanoja, jotka juoksivat innoissaan meitä vastaan kauppakassin rapistessa käsissä. Iltamyöhään alueelle tuli nuori nainen ja mies, jotka rahastivat meitä. 18 euroa ränsistyneen talon pihalla nukkumisesta tuntui melko suurelta summalta, mutta meillä ei ollut voimia jatkaa muuallekaan ja pääsimme ainakin suihkuun juoksevan veden alle.
Aamulla heräsin vatsanväänteisiin. Tyhjästä alkanut ripuli sekä huonovointisuus kestivät lopulta koko päivän ja samaisesta syystä tuosta päivästä ei ole juurikaan kuvia. Olin jo Albaniasta asti ollut muutenkin väsynyt lepopäivistä huolimatta eikä pyöräilyn lisäksi voimia riittänyt kameralaukun kaiveluun. Kaoottisissa Albanian kaupungeissa olisi riittänyt ihmeteltävää kameran linssin takaa, mutta minua ei yksinkertaisesti huvittanut. Oliko nyt tullut yhtäkkinen sairastuminen ruokamyrkytystä vai yliväsymystä? En osannut vastata. Joka tapauksessa olin erittäin epämotivoitunut eikä jyskyttävä päänsärky, vatsakipu ja lihassäryt helpottaneet oloa. Pyöräilimme lopuilta 60 kilometriä vesistöjen vierellä kulkevaa kaunista tietä pitkin ja vain äänikirja harhautti meidät jaksamaan päivän loppuun asti.
Saavuimme Ohridjärvelle, joka on yksi Euroopan syvimmistä ja vanhimmista järvistä. Leirintäalueella suihkusta tuli joko kiehuvaa tai jääkylmää vettä. Olimme aivan loppu, mikä johti siihen, että varasimme sisämajoituksen Ohridista, rantakaupungista järven toiselta puolelta.
Vapaapäivät sujuivat arkisten askareiden, kuten pyykinpesun, ruuanlaiton ja kaurakeksien leipomisen parissa, mutta jaksoimme parina päivänä käydä myös kiertelemässä vanhassa kaupungissa. Ohrid on kuuluisa vanhasta arkkitehtuuristaan sekä lukuisista kirkoistaan ja kiireetön kuljeskelu toimi meille hyvin vapaapäivien aktiviteettina. Olimme tulleet jo pidempään ilman kunnollista lepotaukoa ja päädyimme viettämään Ohridissa lopulta viisi yötä leväten ja pikkukaupungin tunnelmasta nauttien. Lepo tuli tarpeeseen, sillä vapaapäivien jälkeen alkoi taas tehdä mieli palata tien päälle.
Kohti Kreikkaa
Pohjois-Makedoniasta lähtemistä varjosti pari ikävää sattumaa, jotka jättivät ikävän jälkimaun maasta. Kahden sattumuksen perusteella jonkin maan leimaaminen huonoksi on tietysti varsin pinnallista, mutta tapahtumia oli silti vaikea jättää huomiotta.
Teimme lähtöä Ohridista ja kasasimme tavaroita kasaan kerrostalon pihalta. Istuimme vielä portailla hetken kuvaamassa, kun toisessa talossa olevat lapset ilmestyivät ikkunaan. Viimeisiä säätöjä tehdessämme ylhäältä parvekkeelta, ehkä kuudennesta kerroksesta, heitettiin jalkapallo meitä kohti. Katselimme hämmentyneinä metelöiviä kouluikäisiä lapsia ja palloa, eikä meille selvinnyt lasten tarkoitusperät. Pian pallon perään alkoi rysähdellä maahan elektroniikkaromua ja säikähdimme todella. Lapset eivät tainneet ihan ymmärtää, millaista vaaraa he aiheuttivat meille heittäessään kerrostalosta tavaraa meidän päälle. Onneksi osumia ei tullut. Siirsimme pyörän pihalla olevan koivun alle suojaan, pakkasimme viimeiset tavarat pikavauhtia ja lähdimme polkemaan kaupungista pois.
Palasimme pitkästä aikaa telttailemaan ja yövyimme pienen lammen rannalla aivan yhden luonnonsuojelualueen rajan tuntumassa. Aamulla heräsimme, kun tukkirekka tuli samaiseen paikkaan peruuttelemaan ja pian paikalle saapui kolmella eri autolla metsänvartijoita. Miehet nyökkäsivät meille ystävällisesti ja keskittyivät sen jälkeen mittailemaan tukkirekan kyydissä olevien puiden halkaisijoita sekä valvomaan metsurin toimintaa. Ainakin luonnonsuojelualueesta vaikutettiin pidettävän varsin tarkasti huolta.
Viimeisen yön telttailimme pienen ortodoksikirkon pihalla (luvan kanssa). Päivää oli varjostanut epämääräisen huono ravintolakokemus ja meiltä varastettu pinnatyökalu. Ruuan saamisessa oli kestänyt yli puolitoista tuntia, emmekä lopulta edes saaneet kaikkea mitä tilasimme. Merkillisen ravintolakokemuksen aikana pikkupoika onnistui varastamaan pyörästä pienen pinnatyökalun, joka todennäköisesti olisi täysin turha hänelle. Ei suuri rahallinen menetys, mutta meitä ärsytti silti.
Vessalla ja piknikpöydillä varustettu kirkon piha lähellä Kreikan rajaa sopi meille oivallisesti telttapaikaksi. Ihmiset tulivat tosin vielä iltamyöhään viettämään piknik-katoksiin aikaa ja syömään eväitä, mutta laitoimme teltan pystyyn kirkon takana olevalle nurmialueelle ja kävimme nukkumaan. Seuraavana olisi luvassa viimein Kreikka. Maa jota olimme odottaneet ja joka merkitsisi viimeistä valtiota Euroopassa, ennen matkan jatkumista Aasiaan.
Vaikka matkanteko Balkanin läpi oli ollut meille niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin yhtä vuoristorataa, meitä ei kaduttanut hetkeäkään se, että valitsimme reitin Balkanin halki. Olisimme voineet ottaa Suomesta suorimman reitin kohti Turkkia Romanian ja Bulgarian kautta, mutta halusimme tutustua alueeseen, jossa emme olleet koskaan vierailleet.
Kreikkaa lähestyessä aloimme olla väsyneitä ja halusimme vain päästä ”Euroopan päätepisteeseen”, joka meidän tapauksessamme olisi Thessaloniki. Bosnia ja Hertsegovinan jälkeen maat vaihtuivat tiuhaan, ja oli vaikea saada kunnolla kiinni pienten valtioiden kulttuureista, jotka ensi silmäyksellä vaikuttivat eroavan toisistaan vain vähän. Kuljimme samankaltaisista kylistä ja kaupungeista toiseen ja usein tuntui, että päivät kuluivat ohi ilman, että niistä jäi mitään muistijälkeä.
Kuitenkin uskomattomat kohtaamiset ihmisten kanssa ja Balkanin alueen upea, monimuotoinen luonto tekivät matkasta unohtumattoman. Ja entä ne vastoinkäymiset? Vaikka julkisesti tekisi mieli hehkuttaa vain hyviä kokemuksia, tosi asia on, että jokainen vastoinkäyminen oli tärkeä osa meidän matkaamme. Sillä usein juuri ne kaikkein vaikeimmat tiet jäävät parhaiten mieleen ja kasvattavat meitä ihmisinä eniten.