Mitä meille tapahtui?

Pitkästä aikaa palaamme tänne blogin ääreen. Edellisestä tekstistä on kulunut jo yli 3 kuukautta ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vaikeammalta on tuntunut lähestyä kirjoitettavaa tekstiä. Kertoa, mitä meille tapahtui. Päätin edellisen tekstin Kreikkaan ja odottaviin tunnelmiin, sillä edessä oli Turkki ja täysin uudenlainen kulttuuri. Turkkiin me päädyimmekin ja pyöräilimme maassa yli 1000 kilometriä, kunnes matka yhtäkkiä pysähtyi. Samalla pysähtyi aika ja päädyimme outoon välitilaan, jossa kirjoittamisesta tuli yhä vaikeampaa ja uutisten jakaminen tuntui lähinnä pettymysten tuottamiselta. Tosiasiassa olin pettynyt lähinnä itseeni.

Ihmeellinen, monenlainen Turkki

22.9. Lautan saapuessa Kușadasin satamaan matkapahoinvointi on hellittänyt hieman. Meillä on juhlava tunnelma, sillä tuntuu aivan uskomattomalta kävellä Turkin maaperällä. Taivaanranta värjäytyy Egeanmeren yllä upeisiin oranssin sävyihin auringon painuessa mailleen. Tunnelma tosin lässähtää, kun joudumme seisomaan satamassa toista tuntia jonottaen passintarkastukseen.

Valtava pyörämme kerää huomiota ja satamarakennuksessa yli kaksimetrinen pyörä taittuu tiukoista kulmista juuri ja juuri. Virkailija lyö leiman passiin ja ehdin jo henkäistä helpotuksesta, kunnes joudumme vielä irrottamaan kaikki pyörälaukut pyörästä ja laittamaan ne läpivalaisusta läpi. Sen jälkeen olemme viimein saapuneet Turkkiin! Kușadasin keskustassa värit, äänet ja hajut sekoittuvat toisiinsa pyöräillessämme etsimään uusia SIM-kortteja ja leirintäaluetta. Kaikki on juuri niin intensiivistä kuin kuvittelinkin, mutta kuitenkin taas jotain täysin ennenkokematonta.

Turkkiin me siis päädyimme. Turkki oli mielenkiintoinen yhdistelmä täysin autiota, kuivaa maisemaa ja eloisia pieniä kaupunkeja, joissa kaupustelijat istuivat teiden laidoilla myyden milloin hedelmiä, milloin lihaa ja milloin mitäkin. Basaarit olivat täynnä värejä, ihmisiä ja ääniä, kulkukoirat haukkuivat meille pyöräillessämme pienten kylien läpi ja jokaisen kaupan pihalla meitä kysyttiin, haluammeko teetä. ”Çay?” he kysyivät ja vastasimme poikkeuksetta kyllä kiitos, jolloin höyryävän kuuma tee tarjoiltiin meille tulppaaninmuotoisista pienistä laseista metallisella tarjottimella.

Turkki oli myös haasteellinen lepäämisen kannalta. Hotellit haisivat tupakalta, sillä toisin kuin EU:ssa, tupakointi on sallittu sisätiloissa. Lepääminen tunkkaisissa huoneissa ei houkuttanut eikä Euroopassa helpotusta tuoneita leirintäalueita enää ollut – ainakaan sellaisia, joihin olisimme halunneet rahaamme laittaa. Niinpä me vain pyöräilimme, telttailimme milloin missäkin ja etenimme lähes kohtisuoraa viivaa lännestä itään Turkin keskiosassa. Keski-Anatolian alue on kuivaa puoliaavikkoa, jossa sademäärät ovat Turkin alhaisimpia ja siltä se myös tuntui. Pyöräilimme niin karuissa maisemissa, että lähes mikään ei kasvanut siellä. Silmänkantamattomiin jatkuvaa rutikuivaa maisemaa täplittivät vain pienet kylät, kaukana siintävät vuoret ja kaikkialla kulkevat lammaslaumat paimenineen.

Kuokkavieraina muistotilaisuudessa

Eräänä päivänä varauduimme pyöräilemään kymmeniä kilometrejä ilman mahdollisuutta täydentää vesivarastoja. Ostimme kaupasta lähes kymmenen litraa vettä ja lähdimme suorittamaan pitkää päivää, johon kuului myös pitkä ja raskas nousu. Työnsimme ylämäestä osan ja huipulla istuimme varjossa kivisen rakennelman juurella. Lämmintä oli 30 astetta. Ylämäen jälkeen odotti kuitenkin palkintona pitkä alamäki ja laskettelimme alas kuivuneen suolajärven ohi. Alamäessä paimenkoira hyökkäsi meitä kohti hampaat irvessä haukkuen ja ruiskautin sen päälle vesipullosta vettä, jolloin se kavahti kauemmas haukkumaan.

Pienestä kylästä löytyi kauppa, josta saimme välipalaa. Siitä huolimatta kaupalta matkaa jatkaessamme aloimme olla nälkäisiä ja väsyneitä, pitkän päivän nuuduttamia. Aurinko alkoi laskea ja läheisen kylän minareetista kajahti auringonlaskun rukouskutsu.

29.9. Ennen päivän viimeistä ylämäkeä yritän ruokkia kahta kulkukoiranpentua, mutta ne pakenevat ojarumpuun peloissaan. Jatkamme matkaa, kun pian ylämäessä vastaan ajaa skootteri, jonka kyydissä oleva mies huitoo meille kiihkeästi. ”Yemek, yemek”, mies toistelee ja osoittaa sormella suutaan. Olemme oppineet, että tämä on ihmisten tapa tarjota meille ruokaa. Mies ei kuitenkaan jätä tilaisuutta väittää vastaan, vaan kääntyy skootterillaan ja kehottaa meitä seuraamaan.

Löydämme itsemme pienen talon pihalta, jossa istuu ihmisiä ruokailemassa useiden pöytäryhmien äärellä. Nuorehko, ehkä meidän ikäinen urheilullisen näköinen kiharatukkainen mies istuutuu viereemme ja katsoo meitä kysyvästi hymyillen. Yhteistä kieltä ei ole, mutta googlekääntäjällä hän kertoo meille, että tilaisuus on järjestetty hänen edellisellä viikolla kuolleen isänsä kunniaksi. Islaminuskossa uskotaan, että kuoleman jälkeen tehty hyväntekeväisyys auttaa anteeksiantamaan menehtyneen syntejä. Olemme siis päätyneet keskelle eräänlaista muistotilaisuutta.

Istumme pimeässä illassa syömässä meille tarjottua ruokaa ja kuuntelemme paikalle tulleiden ihmisten laulavaa rukoilua. Olo on liikuttunut.

Jos jotain opimme turkkilaisista, niin sen, että apua sai aina ja kaikkialla, ihmiset halusivat meille vain hyvää ja meillä oli sellainen olo, kuin meistä pidettäisiin huolta. Meille tarjottiin yösijaa tuntemattomien luota, hedelmiä teiden varsilla ja teetä joka ikisessä kylässä ja huoltoasemalla. Nukuimme yömme rauhassa, tervehdimme lammaspaimenia ohittaessamme heidät syrjäseuduilla ja opimme, että ihmisten ennakkoluulot vaarallisesta Turkista olivat kaikkea muuta kuin totta.

Kappadokia, paikka kuin sadusta

19.10. Olin laittanut herätyksen puoli seitsemäksi. Herään kuitenkin jo vähän ennen, sillä nyt olen kuullut toivomani äänen: kuumailmapalloja! On hyytävän kylmä, lämpötila on lähellä nollaa ja puen lisävaatekerroksia ennen teltasta nousemista. Nappaan kameran mukaan, herätän Oton ja kiiruhdan katsomaan toiselle puolelle tasannetta, mitä Göremen suunnalla näkyy.

Näkymä salpaa hengen. Aamuhämärässä tuikahtelevat kuumailmapallot ovat eittämättä yksi kauneimpia asioita, joita olen nähnyt ja jostain syystä liikutuksen kyyneleet kihoavat silmiini. Osa palloista on jo ilmassa ja ne näyttävät kelluvan Kappadokian eriskummallisen maiseman yllä, kun taas osaa palloista vasta täytetään ja ne välkkyvät maassa polttimien lämmittäessä niiden sisällä olevaa ilmaa. Kuvaan, henkäisen vähän väliä ihastuksesta ja joka puolelta nousevat pallot ovat kuin unta. Olemme tosiaan tulleet näin pitkälle, tällaiseen uskomattomaan paikkaan pyörällä!

Jos jostain paikasta olimme haaveilleet, se oli Turkin Kappadokia. Olin lukenut paikasta jo yli kymmenen vuotta sitten ensimmäisen kerran ja lähtiessämme pyörämatkalle oli selvää, että haluaisin vierailla Kappadokiassa, jos mahdollista. Kappadokia tuntui kuin kiintopisteeltä valtavan Turkin keskeltä. Sinne asti meillä oli suunnitelma, sinne asti halusimme päästä.

Luolakaupungeistaan tunnettu Göremen historiallinen kansallispuisto sijaitsee vulkaanisella alueella ja eroosio on muovannut alueelle mitä mielikuvituksellisempia kivimuodostelmia. Ihmiset ovat asuttaneet aluetta jo ennen ajanlaskun alkua ja tunnetuin luolakaupunki Derinkuyu pystyisi majoittamaan jopa 20 000 ihmistä. Nykyaikana monet luolat on muutettu hotelleiksi ja museoiksi. Maailmanperintökohteeksikin valittu Göreme on kuitenkin tunnettu muustakin kuin ainutlaatuisesta maisemastaan – nimittäin kuumailmapalloista!

Kuumailmapallot ovat yksi alueen vetonauloista ja lähes joka päivä ympäri vuoden alueen taivas täyttyy jopa sadoista kuumailmapalloista. Ilmasta käsin maisemien ja kivimuodostelmien väitetään olevan erityisen kauniita, mutta meille ihmeellisintä oli nousta aamunkoitteessa teltasta katsomaan yli sadan kuumailmapallon liitelyä taivaalla. Siitä mistä kuumailmapalloturismi sai alkunsa, on vaikea löytää todenperäistä tietoa, mutta väitetysti kaupalliset lennot alkoivat Kappadokiassa jo 1990-luvulla. Alueen sääolosuhteet ovat optimaaliset kuumailmapalloilla lentämiseen ja sadat tuhannet ihmiset lentävät Kappadokian yllä vuosittain.

En osannut kuvitellakaan, miten satumainen Göremen kansallispuisto voisi olla. Turistillinen tietysti, mutta myös aivan erityislaatuinen. Kuin sadusta. Vietimme alueella lopulta neljä yötä telttaillen ja joka aamu heräsin intoa tihkuen kuumailmapallojen täyttämisestä kuuluvaan kohinaan. Katselimme pallojen lentoa reilun tunnin ajan ja auringon noustua ne laskeutuivat yksi toisensa jälkeen, kunnes niistä ei ollut enää jälkeäkään maisemassa. Jäljelle jäi vain unenomainen tunne ja kysymys, oliko juuri todistamamme ollut edes totta? Toiset neljä yötä päätimme nukkua kunnon hotellissa, jossa lojuimme kylpyammeessa, nautimme paikallisesta ruuasta ja vierailimme ulkoilmamuseossa . Kaikesta hieman ihmeellisempää teki se, että olimme saapuneet paikalle omin lihasvoimin pyörällä.

Kayseri

Aluksi tunsin kipua polvitaipeessa kyykätessä. Sitten polven ulkokierto muuttui kivuliaaksi ja lopulta särkyä oli muutenkin, etenkin polven takaosassa. Kivut alkoivat jo ennen Kappadokiaa, mutta mäkisessä maastossa kävely pahensi tilannetta eikä viikonkaan kestänyt lepo auttanut. Hakeuduimme Turkin keskiosassa sijaitsevassa Kayserissa sairaalaan, jossa ensin seurasimme tulkkinamme toimivaa ”kielitohtori” Tahirua ortopedin vastaanotolle ja sitten fysiatrin pakeille. Fysiatri passitti minut magneettikuvaan, jonka tulokset saisin seuraavana aamuna.

Olimme saaneet Warmshowersin kautta majapaikan, mutta olosuhteet olivat hyvin alkeelliset. Olimme hieman Kayserin ulkopuolella, kylässä mäen päällä keskeneräisessä talossa, jossa huoneemme lämpeni kamiinalla. Polttopuuna oli lastulevyä ja iltaisin isäntämme Enes vei meitä tapaamaan kylässä asuvia ystäviään ja sukulaisiaan. Tiesimme kuitenkin, että joutuisimme olemaan paikallaan pidempään, joten varasimme Kayserin keskustasta hotellin. Tällä kertaa huoneemme ei onneksi haissut tupakalta, vaikka käytävien tunkkainen haju muuta enteilikin. Sitten tuli aika vierailla sairaalassa kuulemassa magneettikuvien tulokset.

”Nivelkierukka on revennyt ja eturistiside on venähtänyt.” Olin jo päätellyt turkinkielisestä puheesta sanan ”meniscus”, joka tarkoittaa polven nivelkierukkaa, mutta silti minun oli hyvin vaikea hyväksyä kuulemaani. Pidättelin kyyneliä parhaani mukaan vastaanotolla, mutta en ole ikinä ollut hyvä peittelemään vahvoja tunteita. Meille ilmoitettiin hyvin toteavaan sävyyn, että reissua ei voisi jatkaa ja alettiin puida sairaalan tarjoamia hoitovaihtoehtoja.

Ihminen sopeutuu moneen

Järkytyksen tunne tuli kuin hyökyaalto ja tuntui välillä vievän jalat alta. Tietysti maailman mittakaavassa pieni polvivamma ei ole mitään sotien, ilmastokriisin ja ihmisten kärsimyksen rinnalla. Minun pienessä maailmassani polvivamma oli kuitenkin huonoin mahdollinen uutinen. Suurpiirteisestä lääkärikäynnistä jäi käteen jäytävä pelko ja yksinäisyys. Vakuutusyhtiön matkahätäpalvelusta ilmoitettiin, että hoitoja ei korvattaisi. Meillä ei ollut aavistustakaan, mihin jatkaa tai miten. Oliko reissu todella tässä?

Polvivammani sai minut ajattelemaan kaikkea sitä, mitä olimme käyneet kuluneiden kuukausien aikana läpi. Jopa vaikeat hetket näyttäytyivät nyt erilaisessa valossa, kun tarkastelin menneitä päiviä pyörän päällä. Me olimme sopeutuneet monenlaiseen, päättäneet luottaa hyvään ja uskoa siihen, että pärjäisimme. Olimme jakaneet lukemattomia vaikeita hetkiä tien päällä: käyneet läpi riitoja, jotka loivat eripuraa välillemme, mutta toisaalta oppineet tuntemaan toisiamme paremmin ja tukeutumaan toisiimme vaikeina, joskus epätoivoisinakin hetkinä.

En olisi varmastikaan ollut surullinen, jos en olisi ollut tekemässä jotain itselleni tärkeää. Olimme molemmat surullisia. Surin sitä, että pelkäsin tehneeni jotain väärin. Pelkäsin, että olin aiheuttanut itselleni polvivamman huonolla levolla, ruokavaliolla tai vähäisellä treenaamisella. Surin sitä, että olimme nähneet niin paljon vaivaa pitkän pyörämatkan eteen ja nyt se oli vain poissa.

Sopeuduimme tosiaan tien päällä kaikenlaiseen epämukavaan, yllättävään ja mieluisaankin. Nukahdimme kuukausia vierekkäin teltassa ja suoritimme rutiineja, joista oli tullut meidän tavallista arkeamme. Niinpä päätimme sopeutua myös polvivammaan ja aloimme pohtia vaihtoehtojamme.

Väärä diagnoosi

Halusin kuulla polvesta toisenkin mielipiteen, joten selvittelin asioita hieman ja sain Terveystalolta kuulla, että voisin lähettää magneettikuvat Kampin Terveystalolle. Siellä ne poltettaisiin heidän tietojärjestelmäänsä, josta ortopedi voisi kuvia tarkastella. Otto vei kuoren DHL:n toimipisteeseen, jossa kuvien ainut kopio lähti pikakirjeenä kohti Suomea. Meidän onneksemme lähetys toimi kuin unelma ja jo seuraavana päivänä näimme lähetysseurannasta, että kuvat olivat saapuneet perille.

Pieniä ongelmia oli tosin Terveystalon puolelta, kun heille saapuneita kuvia ei aluksi löytynytkään. Lopulta sain kuitenkin sähköpostin, jossa Terveystalon röntgenistä ilmoitettiin, että kuvat oli poltettu heidän järjestelmäänsä, jes! Varasin polviin erikoistuneelle ortopedille ajan ja viikonlopun jälkeen maanantaiaamuna istuin kädet hikisinä odottamassa lääkärin liittymistä etävastaanotolle.

”Niin kerrohan, mitä siellä Turkissa onkaan sanottu noista kuvista?” ortopedi kysyi magneettikuvia katsoessaan. Kerroin saamastani diagnoosista turkkilaisessa yksityissairaalassa. ”Ei täällä ole mitään, nivel on siisti ja kierukat sekä eturistiside ehjät”, ortopedi jatkoi kuvia tutkiessaan. Vilkaisin Oton hymyileviä kasvoja ja olin tyrmistynyt. Olinko käynyt koko tunnemyräkän läpi täysin turhaan?

Etävastaanoton päättyessä en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Olimme helpottuneita tietysti ja pelkästään tuo tieto tuntui vähentävän särkyä edelleen kipeässä polvessani. Rasitusvamma. Ehkä sen kanssa selviäisimme.

Tbilisi

Pesetimme pyörän pienessä autopesulassa Kayserissa ja pakkasimme sen pahvilaatikoihin, matkustimme bussilla Georgiaan ja aloin kuntouttaa polvea. Vuokrasimme Tbilisistä, Georgian pääkaupungista, Airbnb-asunnon kolmeksi viikoksi ja lopulta jouluun asti. Sopivan kuntosalin löytäminen vaati hieman työtä, sillä hinnat olivat jopa suomalaiseen hintatasoon verrattuna kalliit. 80 euroa kuukaudesta tuntui olevan vakiohinta paremmilla saleilla ja päälle toinen mokoma uimahallista. Onneksemme satuimme olemaan juuri sopivasti ”Black Fridayn” aikaan etsimässä sopivaa kuntosalia ja hieman syrjemmässä olevasta urheiluhallikompleksista löytyi kuntosali ja uimahalli yhteishintaan alennuksessa.

Elämä täysin tuntemattoman maan pääkaupungissa ei juurikaan eronnut siitä, mitä se olisi ollut meillä kotona. Suoritimme arkisia askareita, kävimme kuntosalilla joka toinen päivä ja teimme ruokaostokset tavallisessa ruokakaupassa. Suunnittelimme tulevaa varovaisen toiveikkaina ja yritimme pitää kiinni siitä toivosta, että sitkeä rasitusvamma antaisi periksi ja pääsisimme jatkamaan matkaa Keski-Aasiaan.

Jonain päivänä muistelen tuota kuuden viikon mittaista aikaa ehkä jopa kaihoisasti. Vaikka olimme muukalaisia tuntemattomassa kaupungissa, rutiinit saivat meidät tuntemaan olomme kotoisaksi. Joulun alla kiertelimme joulumarkkinoita, joissa DJ:n musiikki pauhasi täysillä, busseissa saattoi kulua ruuhka-aikaan toista tuntia ja iltaisin maan hallitusta vastaan mieltään osoittavat ihmiset valtasivat kadut. Ikävöin kotiin ja samalla kaipasin takaisin tien päälle pyöräilemään. Niin tosiaan, miten kummallinen ajanjakso nuo kuusi viikkoa olivatkaan.

Vapaaehtoistyötä Georgian maaseudulla

Joulun jälkeen polvitaipeen kivut kuitenkin pahenivat ja majoittuminen Tbilisissä airbnb-asunnossa alkoi syödä lovea meidän budjettiin. Emme olleet ihan vielä valmiita luovuttamaan reissun suhteen ja halusin vielä yrittää kuntouttaa polvea kuntoon.

Sattuman kautta saimme yhteystiedot erääseen paikkaan Georgian maaseudulla, jossa voisimme tehdä vapaaehtoistyötä ja saada vastineeksi ruuan sekä majoituksen. Uudenvuoden kynnyksellä matkustimme tuskallisen hitaalla neuvostoaikaisella junalla Georgian länsiosiin ja asetuimme aloillemme kuntouttamaan sitkeää rasitusvammaa. Täällä olemme olleet mukana ekotaloprojektissa, oppineet perinteisistä rakennusmenetelmistä ja saaneet tutustua paikalliseen elämään. Hitaasti myös polvitaipeen kipu on alkanut hellittää ja toivo matkan jatkumisesta virinnyt.

Niin, toivo. Jos jotain olen oppinut kuuden kuukauden mittaisella matkallamme, niin sen, että täytyy pysyä toiveikkaana ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Sillä asiat järjestyvät aina jotenkin. Jos ei niin kuin on itse toivonut, niin lopulta kuitenkin jotenkin. On ollut vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, päästää irti omista suunnitelmista ja yrittää opetella elämään hetkessä. Elämää ei voi suunnitella, sen olen joutunut itselleni myöntämään. Ja vaikeimmatkin asiat muuttuvat lopulta siedettävämmiksi, kun on toivoa.