Onnellisten saarella

Bosnia ja Hertsegovina. Nimi, jonka olen kyllä kuullut aiemmin. Rehellisesti sanoen, en kuitenkaan tiennyt Bosnia ja Hertsegovinasta mitään muuta kuin stereotypiat ja ennakkoluulot, joita olin kuullut tai joista olin lukenut. Todellista käsitystä maasta, sen historiasta tai ihmisistä minulla ei ollut. ”Varokaa maamiinoja” tai ”ihmiset ovat tosi köyhiä, kannattaa olla varovainen” tai ”tiet ovat sitten tosi huonokuntoisia siellä”. Usein näitä kommentteja kuulee ihmisiltä, jotka eivät ole kyseisessä maassa edes vierailleet. Pelko ja tietämättömyys tekevät ihmisistä epäluuloisia ja luovat ennakkoluuloja, joita sitten viljellään tosiasioina ympäriinsä. Me olemme saaneet matkalla huomata kerta toisensa jälkeen, että todellisuus on usein täysin muuta, kuin ihmiset sanovat sen olevan.

Hyppy tuntemattomaan

Rajanylitys Bosnia ja Hertsegovinaan oli shokki. Ei siksi, että siinä olisi ollut mitään merkittävän erityistä. Meillä oli pitkä pyöräilypäivä takana ja lähestyimme rajaa suunnilleen iltakahdeksan aikaan. Pysähdyimme autojonon taakse hämmentyneenä, kunnes tajusimme autojen jonottavan rajalle. Liikennettä ohjaava poliisi huitoi meitä ohittamaan autot ”kävelijöinä” ja kysyimme, olisiko edessä rajatarkastus. ”Ei, jatkakaa vain sivussa eteenpäin.” Ohitimme autojonon mistään tietämättöminä, kun pienestä kopista huusi mies tiukalla äänellä meitä pysähtymään. Passintarkastus. Virkailija skannasi passit ja pääsimme etenemään rajan yli.

Bosnia ja Hertsegovinan puolella näytimme passit vielä kahteen kertaan. Rajapoliisit kysyivät mistä olimme tulossa ja minne menossa. Kun vastaus kuului ”Singaporeen”, miehet sanoivat meitä hulluiksi, löivät leimat passeihimme ja taaempana istuva poliisi huusi hilpeästi ”haba haba!” Jatkoimme matkaa ja jokin oli muuttunut. Liikenne ja autot tuntuivat erilaisilta, ravintoloista raikasi Balkanin alueelle tyypillinen musiikki jossa erilaiset rytmit, moniääninen laulu ja haitari pistivät korvaan länsimaiseen musiikkiin tottuneelle.

Kauppakäynnin jälkeen lähdimme kiipeämän ylämäkeen ja etsimään teltalle paikkaa. Maisema muuttui vuoristoiseksi ja kuvatessani videota auringonlaskusta puhelimeen tuli viesti puhelinoperaattorilta. ”Tervetuloa Bosnia ja Hertsegovinaan! Elisan liittymäsi käyttö maksaa seuraavasti” ja perään luettelo hinnoista. Katsoin viestiä äimistyneenä. Puhelinliittymääni kuului EU-alueella netin käyttöä 34 Gt/kk ja nyt tullut viesti väitti datankäytön olevan maksullista. Pelkästään 1 Gt mobiilidataa maksaisi operaattorin hinnoilla 10 000 euroa. Samalla kun tuijotin viestissä mainittuja hintoja tajusin tilanteemme. Olimme siis poistuneet EU:n alueelta. Bosnia ja Hertsegovina ei ollut EU-maa.

Tilanteemme oli seuraava: meillä ei ollut nettiä eikä sen myötä alueen karttoja, koska emme tietenkään olleet varautuneet EU:n alueelta poistumiseen. Meillä ei ollut paikallista valuuttaa emmekä osanneet paikallista kieltä ja pimeä oli laskeutumassa. Tunsin palan nousevan kurkkuun miettiessämme vaihtoehtoja. Emme voineet mitenkään navigoida eteenpäin ilman karttaa, sillä mielessä olivat tuoreena varoitukset Bosnia ja Hertsegovinan maamiinoista.

Bosnian sota (1992–1995) oli etnisten ryhmien välinen konflikti, joka koski pääasiassa bosniakkeja, serbejä ja kroaatteja, ja johti laajaan tuhoon sekä ihmisoikeusloukkauksiin, kuten etnisiin puhdistuksiin. Bosnian sodan aikana kylvettiin noin miljoona maamiinaa ympäri Bosnia ja Hertsegovinaa, erityisesti rintamalinjoille ja siviilialueiden läheisyyteen. Vaikka raivaustyöt ovat jatkuneet vuosikymmeniä, arviolta 80 000–100 000 miinaa on yhä maassa, ja ne peittävät laajoja alueita, erityisesti maaseudulla. Miinat aiheuttavat edelleen vuosittain loukkaantumisia ja jopa kuolemantapauksia. Miinojen raivausta on tehty kansainvälisessä yhteistyössä ja maa on saanut rahoitusta mm. Yhdysvalloilta ja Euroopan Unionilta.

Tavallista turistia maamiinat eivät juurikaan vaivaa eikä teillä ja kaupungeissa liikkuessa miinoista ole vaaraa. Meidän tapauksessa ongelmaksi muodostui majoittuminen. Me nukuimme teltassa joka yö ja epäselvää oli, miten turvallista telttailu Bosnia ja Hertsegovinan maaseudulla olisi.

Epätoivon hetkiä

Tilanne oli kaiken kaikkiaan kinkkinen, mutta pyöräillessämme tietä eteenpäin kohdalle sattui pieni kauppa ja huoltoasema. Kielimuurista huolimatta Otto onnistui ostamaan paikallisen prepaid-kortin ja minä sain nuorelta englantia puhuvalta herrasmieheltä vinkin mennä huoltoasemalle, jossa pitäisi olla Wifi. Astuimme huoltoasemalle baarin puolelta sisään, mutta tiskillä oleva nainen ei puhunut sanaakaan englantia. Yritimme ostaa kylmäkaapista juomat, mutta maksuksi kelpasi vain käteinen. Lopulta nainen viittilöi tympääntyneenä ulkoa miehen, joka rahasti meitä huoltoaseman pienen kaupan puolella korttikoneella ja saimme Wifin salasanan. Palasimme juomien kanssa baarin puolelle ja menimme istumaan, kun sama nainen tuli viereen seisomaan ja vain katsoi meitä. Olimme hämmentyneitä.

Olimme juuri ostaneet paikasta juotavaa, joten emmekö olleet myös asiakkaina oikeutettuja istumaan alas hetkeksi? Nainen jatkoi tuijottamista ja yritimme englanniksi selittää tilannetta, mutta hän vain pudisteli päätään, kääntyi lopulta ja alkoi kovaäänisesti väitellä meitä rahastaneen miehen kanssa. Olimme aivan poikki ja minua itketti. Sitä on vaikea selittää, mutta täysin tuntemattomassa maassa oleminen ilman paikkaa, johon voisi mennä ja täysi mahdottomuus selittää meidän tilannetta kielimuurin takia turhautti minua.

Pian meidän pöytään istui vanha mies, joka puhui saksaa. Hän istui viereemme, sytytti tupakan (sisätiloissa, mikä tuntui täysin absurdilta ”savuttoman” Euroopan jälkeen) ja nojautui kysymään, mikä meillä oli hätänä. Saimme huoltoaseman Wifin toimimaan ja pyysimme, että saisimme hetken vain istua ja selvittää asioita.

Istuimme baarissa hetken. Koko sen ajan minusta tuntui, ettemme olleet tervetulleita ja mietin, miten pitkät viikot meillä olisi edessä, jos kaikki kohtelisivat ulkomaalaisia näin. Kuin turistit olisivat kaiken vihan alku ja juuri. Saimme SIM-kortin ja netin toimimaan ja lähdimme kohti läheistä metsää, josta olimme kartoista katselleet telttapaikkaa. Olo oli rauhoittunut, mutta silti mieltä kaihersi tulevat päivät.

Vieraanvaraisuuden varassa

Lähestyessämme potentiaalista telttapaikkaa alkoi kuulua itäeurooppalaisen musiikin rytmit ja haitari. Metsässä näkyi valoja ja kohdalla totesimme, että meneillään oli jonkinlainen festari eikä telttailusta tulisi mitään. Paikalle oli kasattu isoja juhlatelttoja ja esiintymislavoja ja alue täyttyi ihmisten hyväntuulisesta puheensorinasta. Ohitimme siis metsän yksissä tuumin, mutta ei meillä ollut aavistustakaan mihin voisimme mennä pilkkopimeällä etsimään teltalle paikkaa.

Totesin Otolle, että nyt jos koskaan oli aika pyytää apua. Niinpä palasimme hieman takaisin päin talon luo, jossa olin nähnyt ihmisiä istumassa iltaa pihalla. Kävelimme talon pihalle google-kääntäjään valmiiksi kirjoitetun lauseen kanssa. Kääntäjä osoittautui kuitenkin hyvin pian turhaksi, sillä meitä vastassa oleva nainen vastasi kuistilta sujuvalla englannilla.

Tämä täysin tuntematon perhe kutsui meidät telttailemaan pihalleen. Olimme hämmästyneitä ja kiitollisia. Millä todennäköisyydellä saisit telttapaikan Suomessa jonkun pihalta iltakymmenen aikaan ventovieraana ihmisenä? Kävi ilmi, että talossa asui yli 80-vuotias leskirouva yksin ja hänen tyttärensä oli käymässä kotona. Tytär asui vakituisesti Yhdysvalloissa, jossa hänellä oli oma tytär perheineen. Teimme iltatoimia itäeurooppalaisen haitarin soidessa tien toiselta puolelta festarialueelta ja kaikki ennakkoluulot oli pyyhitty kerralla pois. Meillä oli turvallinen olo tuolla tuntemattomien ihmisten pihalla, saksanpähkinäpuun alla.

Yllättävä kutsu

Nukuimme yhden yön Sana-joen varrella olevalla nurmikkoisella tasanteella. Paikalla oli myös ranskalainen perhe matkailuautolla ja heidän esimerkistään olimme rohkaistuneet telttailemaan samassa paikassa. Netistä lukiessa telttailu on kiellettyä lähes jokaisessa Balkanin maassa. Todellisuus oli kuitenkin jo parissa päivässä osoittanut muuta, sillä ihmisille ei tuntunut olevan suurta merkitystä, telttailiko joku jossain vai ei. Kysyimme joen rannassa olevasta talosta lupaa telttailuun ja ystävällinen nainen vastasi meille lähes hämmentyneenä: ”Tietysti voitte telttailla siinä, sehän kuuluu kaikille!”

Jatkoimme matkaa kohti Sanski Mostia, pientä kaupunkia maan luoteisosassa. Kaupungissa meille ojennettiin ohi ajavasta autosta kahta olutpulloa ja huudettiin niiden olevan alkoholittomia. Otin pullot vauhdissa vastaan ja kylmät ananas-radlerit maistuivat taivaallisen hyvältä kuumassa säässä. Tarjotut juomat eivät kuitenkaan jääneet ainoaksi sattumukseksi kaupungissa.

Seisoin huoltoaseman pihalla odottamassa Ottoa, joka oli mennyt käymään vessassa ennen matkan jatkamista. Huoltoaseman pihaan ajoi retrotyylinen sininen pakettiauto, josta nousi noin 50-vuotiaalta vaikuttava päivettynyt mies. Matkustajan puolelta nousi ulos nainen, joka oli pukeutunut valkoiseen pitsikuvioituun polvimittaiseen paitamekkoon ja väljiin vedenvihreisiin housuihin. Katselin heidän kävelyä huoltoasemaa kohti, kun pyörän kohdalla nainen kääntyikin puoleeni ja sanoi hymyillen: ”Sinulla taitaa olla monta tarinaa kerrottavana.”

Seuraavassa hetkessä olimmekin kahvilla Amilan ja hänen veljensä sekä heidän tuttavan kanssa ja istuimme pienen kahvilan aurinkovarjon alla juomassa vahvoja espressoja. Saimme apua reittisuunnitteluun ja ystävällisen kohtaamisen jälkeen Amila kehotti meitä käymään paikallisessa uimapaikassa Sana-joen varrella.

Olimme päättäneet opetella sanomaan kyllä kaikille tarjouksille eikä meillä toisaalta ollut kiire edetä. Niinpä seurasimme Amilan antamia ohjeita vihannesviljelmien ja peltojen poikki kohti Sana-jokea, jonka varrelta löytyikin yllättäen paikallisten suosima uimapaikka. Puiden reunustamalla vehreällä rannalla oli ikään kuin terasseja, joille ihmiset olivat levittäytyneet viettämään lämmintä kesäpäivää ystävien ja perheiden kanssa.

Kirkasvetiseen jokeen pulahtaminen tuntui taivaalliselta 35 asteen lämmössä. Vesi oli virkistävää ja pehmeää, eikä joen virta ollut liian kova uimiseen. Katselimme ympärillämme olevia iloisia ihmisiä ja heidän kohtaamisiaan. Siinä hetkessä tuntui, että jokin oli loksahtanut paikoilleen ja olimme juuri siellä, missä meidän kuuluikin olla.

Onnellisten saari

Vietimme Sanski Mostin taianomaisessa uimapaikassa lopulta koko päivän. Amila liittyi seuraamme iltapäivän edetessä ja uimme pienelle saarelle tapaamaan paikallisia ihmisiä. Emme olleet missään, emme missään kohdanneet vastaavaa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä. Meidät otettiin vastaan osana yhteisöä ja meillä haluttiin kaiken olevan hyvin. Samalla, kun tämän ystävällisyyden vastaanottaminen tuntui vaikealta suomalaiseen identiteettiin ja ”pärjäämiseen” kasvaneena tiesin, että haluaisin tarjota vastaavaa kelle tahansa matkailijalle, jonka ikinä tulisin Suomessa kohtaamaan. Uskon, että meillä olisi paljon opittavaa muista ihmisistä, jos vain suostumme olemaan avoimia ja puolueettomia.

Söimme suomalaiselta lihakeitolta maistuvaa papukeittoa, joimme meille tarjottuja juotavia ja istuimme seuraamassa yhteenkokoontuneita ihmisiä. Tuo pieni paratiisi toimi perheiden yhdistäjänä, paikkana, jonne ystävät ja sukulaiset ympäri maailmaa kokoontuivat kesäisin viettämään yhdessä aikaa. Saimme ihmetystä osaksemme, kun emme juoneet meille tarjottuja alkoholijuomia. ”Luulimme, että suomalaiset ovat kovia juomaan.” Ehkä yleisesti joo, mutta me satuimme olemaan kummallinen otanta suomalaisista hassun pyörämme ja alkoholittomuutemme kanssa. Mutta olimme sinut asian kanssa ja keskustelu ajautui muille raiteille.

Pieneen joen keskellä olevaan saareen oli rakennettu ulkokeittiö, jossa ihmiset olivat kokanneet ruokaa. Vieressä oli aavistuksen isompi saari, jonka nokassa komeili puinen kyltti. ”Se on Onnellisten saari”, Amila sanoi ja osoitti kylttiä. Kävelimme katsomassa saareen tehtyä laavua, uimme vielä lisää ja istuimme jokeen muodostuneessa luonnollisessa porealtaassa. Miesjoukko paistoi rannalla nuotiolla kokonaista lammasta, lapset hyppivät rantapuusta veteen kerta toisensa jälkeen ja ihmiset näyttivät tyytyväisiltä viettäessään aikaa läheistensä kanssa. Onnellisten saari. Siltä se tosiaan tuntui. Kuin kokonaan muusta maailmasta eristetty paratiisi, jossa tuon iltapäivän ajan elämä tuntui olevan täydellistä.