Pyörällä Sichuanin vuoristosta Chengduun

Saatuamme lähetettyä pyörän Kiinan luoteisosassa sijaitsevana Lanzhoun kaupunkiin, ajattelimme, että suurimmat haasteet olisivat jo takana. Suunnitelmana oli ottaa Lanzhousta bussi hieman etelämmäs ja jatkaa sitten pyöräilyä. Ennen kuin olimme itse edes saapuneet Lanzhouhun, saimme viestin rahtipalvelulta, että pyörä oli saapunut kaupunkiin.

Asia ei kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Etelään kulkevan bussin löytäminen vaikutti olevan yhtä todennäköistä kuin yksisarvisen löytäminen. Käytimme Lanzhoussa kokonaisen päivän bussilippujen etsimiseen ja kävimme neljällä eri linja-autoasemalla, joissa jokaisessa vastattiin ei. Ei ainuttakaan bussia siihen suuntaan, johon halusimme. Keksimme sitten lähettää viestin rahtipalvelun numeroon, josta olimme saaneet ilmoituksen pyörän saapumisesta Lanzouhun.

Toisin kuin Yiningin asemalla meille kerrottiin, pyörän pystyikin lähettämään Lanzhoun ja Chengdun väliselle asemalle. Tällä kertaa kohteeksi valikoitui ”pienempi” kaupunki Longnan. Reilun 500 000 asukkaan kaupunki on nimittäin Kiinassa jo pieni paikka. Pyörä lähti uudestaan rahtipalvelun matkaan ja me hyppäsimme luotijunaan, joka vajaassa kolmessa tunnissa taittoi 500 kilometrin matkan.

Kiinan mittakaavaa oli tosiaan mahdoton käsittää. Olimme tehneet matkaa Kazakstanin rajalta kohti Kiinan keskiosia reilun viikon ajan ja silti meillä oli Vietnamin rajalle matkaa lähes 2000 kilometriä. Olimme halunneet maksimoida pyöräilyn määrän ja arvioimme ehtivämme polkea tuon määrän kuukauden aikana. Kaiken matkustamisen, bussilippujen metsästämisen ja byrokratian koukeroiden jälkeen tuntui helpottavalta, että viimein olimme jatkamassa matkaa pyörällä.

Jiuzhaigoun kansallispuisto

15.7. Bussi keinahtelee yläilmoihin rakennetulla moottoritiellä. Maasto on muuttunut vuoristoisemmaksi ja vähän väliä sukellamme tunneliin. Kiinalaiset ovat rakentaneet tehokkaita teitä. Torkahtelemme molemmat vähän väliä, sillä takana on useita huonosti nukuttuja öitä. Lopulta lähestymme Jiuzhaigouta, mutta pysähtymisen sijaan bussi ajaakin kylän ohi. Katson bussilippuja uudestaan ja Otto menee kysymään bussikuskilta, missä meidän päätepisteemme oikeastaan on. Bussikuski mutisee jotain edessä istuville kiinalaisille naismatkustajille ja nuori nainen kirjoittaa jotain puhelimen kääntäjään. ”Bussi pysähtyy Jiuzhaigoun kansallispuiston alueella.”

Päädyimme ottamaan bussin Longnanista välttääksemme kymmenien kilometrien mittaisen nousun. Emme kuitenkaan päätyneet bussilla ihan sinne minne halusimme, mutta ei sillä toisaalta ollut meille väliäkään. Jiuzhaigou on Unescon maailmanperintökohteeksikin valittu kansallispuisto Sichuanin provinssin pohjoisosissa. Alue tuntui olevan tosin erityisen suosittu kiinalaisten turistien keskuudessa, sillä parin päivän aikana näimme vain yhden ulkomaalaisen turistin koko alueella.

Bussin saavuttua Jiuzhaigoun bussiasemalle me arvoimme, mitä tekisimme seuraavaksi. Olimme ajatelleet pyöräilyn jatkamista, mutta karttojen tutkiminen toi meidät toisiin aatoksiin. Jiuzhaigousta oli vielä aivan älytön nousu lähes 3500 metrin korkeuteen ja kapea tie olisi ollut täynnä autoja sekä turistibusseja.

Päätimme jäädä Jiuzhaigoun alueelle yöksi, vierailla kansallispuistossa seuraavana aamuna ja ottaa sen jälkeen vielä yhden bussin ennen pyöräilyn jatkamista. Saimme ostettua bussiliput sekä meille että pyörälle seuraavalle iltapäivälle ja löysimme viime hetken alennuksesta tilavan huoneen hieman keskustan ulkopuolelta.

Kansallispuisto itsessään oli käsittämätön virikeoksennus tuhansien kiinalaisten turistien ympäröimänä. Olimme seuraavana aamuna ostamassa sisäänpääsylippuja juuri ennen puiston aukeamista, ja puiston portteja kohti valui jatkuvalla syötöllä turistien pitkä jono, jonka häntää ei edes nähnyt. Isolla aukiolla ihmisjoukko oli jaettu yli kymmeneen jonoon, jossa kärsimättömät ihmiset kurkkivat edellä seisovien olan takaa eteenpäin, lapset istuivat rattaissa katselemassa puhelimista äänekkäitä kiinalaisia lastenohjelmia ja paikalliset matkailuvaikuttajat kuvasivat videoita kuvaustelineisiin kiinnitetyillä puhelimilla. Huokaisin syvään ennen kuin olimme edes päässeet kansallispuistoon sisään.

Jiuzhaigoun kansallispuisto levittäytyy satojen neliökilometrien alueelle ja koostuu kolmesta laaksosta. Alueella liikutaan shuttle-busseilla, jotka ovat pääosin sähköisiä ja kuuluvat pääsylipun hintaan. Busseilla pääsee Y-haaran muotoisessa kansallispuistossa liikkumaan eri pysäkkien välillä täysin vapaasti. Me valitsimme kansallispuiston suosituimman laakson ja matkustimme 30 kilometrin matkan bussilla Rize-laakson huipulle.

Perillä meitä odotti varsin tavallinen näky. Siihen nähden, että pääsylippu oli maksanut 36 euroa per henkilö, meitä lähes nauratti saapua suomalaistyyliseen metsään. Kiinalaisille havupuumetsä oli kenties varsin epätavallinen näky, kun taas meille aamuauringon valossa kylpevä havupuumetsä oli kotoisa. Mäntyjen ja kuusien välistä kulki puusta tehtyjä kävelypolkuja, ja ihmiset pysähtelivät kuvaamaan metsää ihmeissään. Toki metsän viileä ja raikas ilma tuntui hyvältä, mutta mietimme poluilla kävellessä, miten etäistä luonto oli kiinalaisissa suurkaupungeissa.

Polkujen varsilla oli erilaisia varoitus- ja kieltokylttejä sekä säännöllisin välimatkoin myös valvontakameroita. Meille kokemus oli kaikkea muuta kuin luonnollinen, yli 20 miljoonan asukkaan kaupungissa asuvalle kiinalaiselle metsä oli varmasti maaginen. Kävelimme metsässä pienen kierroksen ja otimme sitten shuttle-bussin alemmas laaksossa takaisin kohti sisäänpääsyä.

Kiertelimme katsomassa erilaisia luonnonnähtävyyksiä, turkooseja järviä, vesiputouksia ja otimme aina uuden bussin alaspäin laaksossa. Puolen päivän aikaan aloimme olla jo aivan poikki. Puiset kävelypolut olivat täynnä ihmisiä ja matelimme ihmismassassa eteenpäin. Oli kiinalaisten lomakausi, joten ei ihme, että puisto oli niin ruuhkainen. Päivittäin Jiuzhaigoussa vierailee yli 40 000 turistia.

Suosittua tuntui olevan myös erilaisiin perinnepukuihin pukeutuminen ja valokuvien ottaminen, enkä voinut olla miettimättä tuon viihdykkeen ristiriitaisuutta. Jiuzhaigoun alueella asuu pääosin tiibetiläisiä yhteisöjä, jotka ovat aikojen saatossa kärsineet omien oikeuksiensa ja kulttuurinsa polkemisesta. Nyt ihmiset pukeutuivat kuitenkin tiibetiläisiin perinnepukuihin, ottivat niissä kuvia itsestään ja todennäköisesti julkaisivat ne sosiaaliseen mediaan. Alkuperäiskansojen perinteisiä elinkeinoja, kuten karjanhoitoa ja maataloutta, on alueella rajoitettu luonnonsuojelun nimissä, ja moni on joutunut vaihtamaan matkailualalle matalapalkkaisiin tehtäviin. Oikea tiibetiläinen kulttuuri on kaupallistettu matkailun nimissä.

Busseihin meno alkoi olla sitä turhauttavampaa, mitä lähemmäs puiston sisäänpääsyä palasimme. Bussit olivat täysiä ja aina uuden bussin saapuessa pysäkeille ihmiset rynnistivät kohti bussien ovia, työnsivät muita kyynärpäillään pois tieltä ja aiheuttivat riitoja siitä, kenen vuoro bussiin oli päästä. Vietimme kansallispuistossa noin neljä tuntia, mikä oli enemmän kuin tarpeeksi. Olimme aivan poikki, kun viimein pääsimme puistosta pois ja ”luonnossa virkistäytymisestä” ei ollut tietoakaan.

Takaisin pyörän päällä

Otimme Jiuzhaigousta vielä yhden bussin. Tie oli jyrkkä ja mutkainen eikä vastaatulevalla bussiliikenteellä tuntunut olevan loppua. Oli ollut parempi kuin hyvä ratkaisu ottaa bussi tuolle 60 kilometrin mittaiselle matkalle. Bussin kavutessa tietä ylöspäin ikkunat huurustuivat ja sisälämpötila kipusi kohti 30 astetta, kunnes joku bussin perältä huusi kuskille kiinaksi valituksen ja ilmastointi alkoi viimein hurista tehokkaammin.

Seuraavana päivänä jatkoimme viimein pyöräilyä junamatkailun, kiinalaisen byrokratian koukeroiden ja bussimatkaamisen jälkeen. Ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen pysähdyimme tien viereen vessaan ja seisoin vessan ulkopuolella odottamassa Ottoa, kun viereisestä rakennuksesta tuli neljä kiinalaista naista. Yksi naisista tervehti minua ja kysyi kömpelöllä englannilla, mistä olimme. Ääntämykseni ei kaiketi ollut kiinaksi kovin vakuuttava ja naiset vaikuttivat lähinnä hämmentyneeltä vastauksestani, joten kaivoin puhelimen ja google-kääntäjän esiin. Kerroin, mistä olimme ja millaisella matkalla olimme, eivätkä naiset voineet millään käsittää, että olimme tulleet koko matkan pyörällä. Erityisen vaikuttuneita he olivat siitä, että olimme olleet matkalla jo yli vuoden ajan.

Keskustelu naisten kanssa kääntyi siihen, mihin me olimme matkalla. Kun viitoin eteenpäin ylämäkeen, naiset kurtistivat kulmiaan ja saimme kääntäjän avulla yksityiskohtaiset ohjeet, miten tunnistaisimme vuoristotaudin oireet korkeissa olosuhteissa. Me emme olleet huolissamme, sillä olimme olleet Keski-Aasiassa samoissa korkeuksissa, mutta pian yksi naisista kävi sisällä hakemassa jonkinlaisen lääkepaketin ja tarjosi sitä meille. ”Tämä auttaa vuoristotautiin”, nainen sanoi ja tarjosi lääkepakkausta meille.

Kieltäydyimme lääkkeestä, sillä tunnistin pakkauksesta vain sanan tauriini. Hyppäsimme takaisin pyörän selkään ja heilautimme naisille hyvästiksi. Myöhemmin luin, että lääke sisälsi Siperian ginsengiä, jota käytetään perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä mm. väsymyksen vähentämiseen ja kehon vahvistamiseen. Me emme vahvistusta kaivanneet vaan kiipesimme tasaisella tahdilla jälleen kerran yli 3000 metriin.

Maanvyöryjä pandojen kansallispuistossa

20.7. Parkkeeraamme pyörän pienen ravintolan eteen. Kylä on niin kuin kaikki muutkin kylät Kiinassa – vieri viereen on rakennettu kolmen kerroksen korkuisia taloja, joissa on kadun puolella nosto-ovi. Toisella puolella tietä on apteekki, jossa apteekkarin tiskin takana on ruskeita kaappeja täynnä pieniä lokeroita. Jokaisessa lokerossa on valkoinen etiketti ja pohdin, minkälaisia rohtoja apteekista mahtaa saada. Otto kävelee ravintolaan edellä ja tervehtii ravintolan nuorta miestä. Naputtelemme google-kääntäjään: ”Onko teillä nuudeleita ilman lihaa?” ja mies nyökkää. Tilaamme kaksi annosta.

Odotellessamme vanha nainen, oletettavasti ravintolan miehen äiti, vaivaa valtavan kokoista taikinaa metallisella pöydällä. Tottunein liikkein taikina jakautuu ensin kahtia, sitten puolikkaasta taikinasta tulee litteä levy ja nainen ripottelee levyn päälle jotain täytteeksi. Ehkä rouhittua pähkinää? Sen jälkeen nainen käärii levyn rullaksi, leikkaa siitä pullia ja asettelee pullat vieressä olevan metallisen höyryttimen koriin.

Viereisessä pöydässä joku mies ryystää nuudelikeittoa ja ulkopuolella ohikulkijat ihmettelevät meidän tandempyöräämme. Viimein saamme kaksi annosta nuudelikeittoa ja odotan, että keitto jäähtyisi. En käsitä, miten paikalliset syövät keittonsa tulikuumana. Käsintehdyt nuudelit ovat tällä kertaa erityisen hyviä, ehkä parhaita tähän asti.

Muutaman päivän ajan teimme matkaa korkealta vuoristosta alemmas isopandojen kansallispuiston halki. Sichuanin maakunnassa elää 75 % maailman isopandoista, mutta me emme nähneet omissa oloissaan viihtyvistä pandoista vilaustakaan. Maisemat olivat kuitenkin käsittämättömän upeat. Tien vierestä nousi yli viiden kilometrin korkeuteen teräväkärkisiä vuorenhuippuja ja välillä ohitimme pieniä kyliä, joissa talojen ovenpieliä koristivat punaiset nauhat täynnä kiinalaisia merkkejä.

Paikka paikoin tie oli sortunut. Maanvyöryt ovat meille suomalaisina täysin tuntematon luonnonvoima, mutta tuolla vuoristotien varrella näky oli tavallinen noiden päivien aikana. Löysin internetistä uutisen, jonka mukaan alueella oli satanut vettä kesän aikana tavallista enemmän, ja sen myötä myös maanvyöryjä oli ollut enemmän. Joissain kohdissa tiestä oli sortunut viereiseen jokeen koko toinen kaista ja yhden päivän aikana näimme lukemattomia ihmisiä putsaamassa teitä lapioiden ja kaivureiden avulla.

Maastonmuotojen ja maanvyöryjen vuoksi telttailu oli myös hyvin haastavaa. Yhdeksi yöksi löysimme sattumalta eräästä kylästä hotellin. Olimme tehneet matkaa koko päivän, mutta vaikka tie kulki alamäkeen, olivat maanvyöryjen aiheuttamat tuhot hidastaneet meitä. Pysähdyimme pienessä kylässä illan jo hämärtyessä, kun eräs ystävällinen mies alkoi eleillä meille nukkumista ja viittoili tien vieressä olevaa rakennusta, jonka pihalla oli korkea katos. Huone ei ollut kaikista puhtain, mutta 15 euroa ruuasta ja katosta pään päällä ei ollut silti hassumpi. Varsinkin, kun ulkona alkoi sataa vettä kaatamalla.

Seuraavana päivänä teimme tavallista pidemmän päivän, yli 70 kilometriä, päästäksemme perille Pingwuun ja nukkumaan hotelliin. Jouduimme jättämään pyörän yöksi pihalle ja nukuin niin levottomasti, että heräsin yöllä tarkistamaan, oliko pyörä vielä tallessa. Aamulla kirjautuessamme hotellista ulos vastaanoton työntekijä ojensi meille muistilappua ja punakantista purkkia. ”Tämä on meidän paikallista erikoishunajaamme. Hyvää matkaa!”

Matkalla Chengduun

24.7. ”Julkishyötyviesti: Keskuspropagandaosasto on myöntänyt toveri Xu Congxiangille arvonimen ”Aikakauden esikuva”, ylistäen häntä ”erinomaisena edustajana, joka on uskollisesti toteuttanut ohjeen ‘tuottakaa enemmän viljaa ja tuottakaa laadukasta viljaa’”. Koko yhteiskuntaa kehotetaan oppimaan häneltä.”

Tyrehdytän naurunpyrskähdyksen. ”Katso miten absurdia!” sanon ja näytän puhelimen näyttöä Otolle. ”No nyt on kommunistinen viesti”, Otto naurahtaa. Pakkaan loput vaatteet laukkuun ja kävelemme portaat alas kerrostalon ylimmästä kerroksesta. Kävelemme portaikosta ravintolan keittiön ohi ruokasaliin ja hieraisen silmiäni. Pyörää ei näy missään. Jätimme pyörän takuuvarmasti illalla juuri tuon pöydän viereen, mietin ja silmäilen samalla ympäristöä. Lopulta huokaisen, kun huomaan pyörän ravintolan ulkopuolella jalkakäytävällä. ”Miten ihmeessä he ovat saaneet kannettua lukitun pyörän ulos?” Otto ihmettelee.

Meille illalla huonetta tarjonnut nainen istuu yhden pöydän ääressä täyttämässä mykyjä. Pöydällä on kulhossa valmiiksi tehtyä massaa ja muovipussissa täydellisen pyöreitä pieniä taikinalettuja pinossa. Nainen ottaa pussista yhden letun, laittaa sen keskelle lusikalla täytemassaa, taittaa letun sitten kahtia ja painelee reunat yhteen. Pöydällä on telineessä myös puhelin, josta pauhaavaa kiinalaista ohjelmaa nainen seuraa tarkasti mykyjä tehdessään. Me tilaamme naisen aviomieheltä samanlaiset nuudelikeitot, kuin edellisenä iltana ja istumme pöydän ääreen odottamaan. Yöllä oli taas satanut, joten erikoinen majapaikka ravintolan yläkerrassa oli tullut tarpeeseen.

Vuoristoisen alueen ja pandojen kansallispuiston jälkeen pyöräilimme kohti Chengdua, 21 miljoonan asukkaan kaupunkia. Matkaa oli kokonaisuudessaan reilut 400 kilometriä, päivät olivat kuumia ja tie kulki joen vartta pitkin ylös alas jatkuvasti. Eniten päänvaivaa oli alkanut aiheuttaa meidän etupyörämme. Kiekon pinnat olivat alkaneet katkeilla ja lähes joka päivä meiltä katkesi pinna jos toinenkin. Niiden korjaaminen vei aina ylimääräisen tunnin päivästä.

Ohitimme matkalla vuonna 2007 tapahtuneessa Sichuanin maanjäristyksessä täysin tuhoutuneen Beichuanin kaupungin, joka oli jätetty paikoilleen muistomerkiksi. Maanjäristyksessä kuoli Sichuanin maakunnan alueella lähes 90 000 ihmistä ja satoja tuhansia loukkaantui. Tuhoutuneen kaupungin kaduilla aika oli pysähtynyt. Asiat olivat jääneet paikoilleen, jähmettyneet ajassa ja vähitellen luonto on ottanut rakennuksia omakseen.

Ihmettelimme hieman, kun näimme työntekijöiden ruiskuttavan alueella jonkinlaista myrkkyä, mutta myöhemmin sain Instagramissa viestin: ”He joutuivat jättämään monet menehtyneet paikalle, sillä heitä ei ollut mahdollista kuljettaa pois. Kasvit ja kukat nähdään hengellisessä mielessä uutena elämänä. Työntekijät pitävät huolta sekä jäännöksistä että ympäristöstä kunnioittaen heitä, jotka lepäävät siellä ikuisesti.”

Kiinalaiset avioliittomarkkinat

Maanjäristyksen muistopaikalta jatkoimme matkaa kohti yhtä suurinta kaupunkia Kiinassa. Söimme usein lounaaksi nuudelikeittoa paistetulla kananmunalla ja monissa kaupungeissa hyödynsimme julkisia vessoja. Vaikka ne olivatkin aina kyykkyvessoja, useimmat olivat siistejä ja säästivät meiltä kuopan kaivamisen vaivan.

Eräässä kaupungissa pysähdyimme jälleen syömään ja vessaan, kun huomiomme kiinnittyi vessan vieressä olevaan seinään. Seinä oli täynnä vihreitä ja vaaleanpunaisia laminoituja papereita, ja hetken niitä tutkittuamme tajusimme olevamme kiinalaisen avioliittomarkkinan ytimessä. Laput olivat seuranhakuilmoituksia. Tunnetuin vastaava seuranhakupaikka on Shanghain avioliittomarkkinat, mutta me olimme nähneet kyseisiä ilmoituksia monissa kylissä. Tyypillisesti ilmoitukset ovat joko vanhempien tai avioliittotoimistojen jättämiä.

Lapuissa ilmoitettiin pituus, paino, ammatti, tulot sekä toiveet puolisosta. Erään naisen ilmoituksessa luki seuraavasti: ”Omistaa oman asunnon, ammattikoulutus tai korkeakoulututkinto, ei tupakoi tai juo paljon, ei pelaa paljon korttia, pituus yli 173 cm, tulot korkeammat kuin naisella.” Nainen oli ammatiltaan hoitaja ja tulot olivat vuodessa 70 000 yuania eli 8400 euroa.

Mietin, miten erilaista oli länsimaissa etsiä henkistä yhteyttä kumppanin kanssa samalla, kun Kiinassa pareja solmittiin numeroihin perustuen. Maailma tuntui tuossa kaupungissa hetken ajan hyvin erilaiselta paikalta.

Chengdu

Reilun viikon pyöräilyn ja 400 kilometrin jälkeen saavuimme viimein Chengduun. Olimme tehneet pitkän päivän, yli 80 kilometriä, mikä oli mahdollista ainoastaan tasaisen maaston vuoksi. Huolimatta valtavasta koostaan, Chengduun oli uskomattoman helppo pyöräillä. Juuri ennen kaupunkia juutuimme ruuhkaan, mutta seurasimme sähköskoottereiden tasaista virtaa ja pujottelimme autojen ohi ruuhkasta pois. Muuten saimme polkea koko kaupunkialueen halki skoottereille ja pyörille tarkoitettua kaistaa pitkin.

Aika Chengdussa kului lähinnä käytännön asioiden hoitamiseen. Meidän oli pakko löytää uudet pinnat etupyörään, sillä varapinnat olivat lopussa ja pinnoja katkeili edelleen kiihtyvällä tahdilla. Yksikään pyöräliike, jossa ehdimme vierailla ei kuitenkaan myynyt pinnoja. Suurin osa liikkeistä myi vain kokonaisia etupyöriä, koska se oli yhtä halpaa tai jopa halvempaa, kuin yksittäisten pinnojen vaihtaminen. Meitä kehotettiin tilaamaan uusia pinnoja Taobaosta, kiinalaisten suosimasta nettikaupasta.

Toisena toiveena meillä oli löytää viimein uusia vaatteita. Olimme käyttäneet samoja vaatteita jo yli vuoden ajan, korjanneet niihin tulleita reikiä ja huoltaneet niitä parhaamme mukaan. Nyt paitoihin oli alkanut tulla isoja reikiä nopeammin, kuin ehdimme niitä korjata ja päätimme viimein ostaa uusia vaatteita loppuun käytettyjen tilalle.

Kolmas ratkaisua odottava ongelma oli meidän makuualusta. Jo Kirgisiassa tuplaleveän makuualustan keskelle oli ilmestynyt ”ilmakupla”. Kupla johtui patjan kammioiden väliseinän puhkeamisesta ja nyt Kiinassa ilmakupla makuualustan keskellä oli kasvanut niin suureksi, että makuualustalla oli liki mahdoton nukkua. Hajonneita väliseiniä ei ole mahdollista korjata eikä takuuvaihtokaan ollut mahdollista, kuin Suomessa.

Vaikka Chengdun nähtävyydet jäivät kokematta (ja uskokaa tai älkää, en ottanut kaupungista yhtään kuvaa!), niin onnistuimme löytämään uusia pyöräilyyn sopivia vaatteita ja ystävällinen hostellissa tapaamamme nuori mies tilasi meille Taobaosta uusia pinnoja Leshaniin, seuraavan kaupunkiin matkallamme. Kävi myös niin, että tehdessämme vaateostoksia Decahtlonissa, löysimme sieltä makuualustoja myynnistä. Esillä olevat alustat olivat meille kuitenkin liian lyhyitä, mutta liikkeen myyjä tilasi meille omissa nimissään isommat makuualustat, jotka niin ikään saapuisivat muutaman päivän kuluessa Leshaniin.

Hyvästä onnesta huolimatta viisumivapaa aikamme Kiinassa oli käymässä vähiin ja Vietnamin rajalle oli matkaa vielä lähes 1400 kilometriä. Niinpä muutaman päivän jälkeen jatkoimme Chengdusta matkaa toisen pyöräilijän, belgialaisen Stewenin, kanssa kohti Leshania ja uusia pinnoja.