Kun vuosia sitten sain ajatuksen pitkästä pyörämatkasta, luin erilaisia juttuja Keski-Aasiasta ja etenkin Tadžikistanin Pamir-vuorista. Syy miksi luin tästä pienestä vuoristoisesta valtiosta oli se, että siellä on yksi erityisen suosittu kohde pyöräilijöille: Pamir Highway. M41-tie on yksi maailman korkeimmista vuoristoteistä, joka kulkee Keski-Aasiassa, pääasiassa Tadžikistanin ja Kirgisian alueilla. Korkeimmissa kohdissa tie kulkee yli 4000 metriä merenpinnan yläpuolella ja pelkästään se tekee matkanteosta raskasta.
Meidän alkuperäiset suunnitelmat vierailla Pamirilla muuttuivat lopulta ja ajattelimme, ettemme vierailisi Tadžikistanissa ollenkaan. Kuitenkin Uzbekistanissa aloimme arvioida reittiä uudelleen ja totesimme, että järkevintä olisi polkea reilut 150 kilometriä Tadžikistanin pohjoisosissa ja palata sitten Uzbekistaniin. Näin saisimme uudet 30 päivää Uzbekistaniin ja samalla saisimme kuitenkin jonkinlaisen kokemuksen myös Tadžikistanista, vaikka Pamir jäisikin tällä kertaa kokematta.
Rajanylityksen jälkeen
Uzbekistanin rajalla yli-innokkaat rahanvaihtajat ryntäsivät meidän luo. Teimme aloittelijan virheen, emmekä olleet etukäteen tarkistaneet, millainen summa meidän kuului rahanvaihdosta saada. Pakko myöntää, että valuutanvaihtajat olivat myös taitavia hämäämään meitä: miehen jutellessa niitä näitä mukavia ja tykittäessä kysymyksiä, nainen muunsi antamamme summan pienemmäksi, kuin oli tarkoitus. Otto huomasi ensimmäisen huijauksen, joka olisi maksanut meille 60 euroa. Sen jälkeen saimme uuden summan, joka oli edelleen liian vähän. Parivaljakon ymmärtäessä, että olimme tajunneet huijauksen, he alkoivat livetä paikalta. Saimme tiristettyä vielä muutaman euron, mutta lopulta jäimme häviölle 15 euroa. No, pankkiautomaaltila nostaminen olisi vienyt saman summan.
Raja-asemista jäi aina vähän paha maku suuhun. Mikä siinä oli, että aina joku oli myymässä jotain, huijaamassa jotenkin tai aikaa kului tuhottoman paljon? Meidän osalta passintarkastukset menivät kuitenkin molemmilla raja-asemilla mutkattomasti. Työläin osuus oli laittaa kaikki pyörälaukut läpivalaisuun, mutta sen jälkeen pääsimme viimein jatkamaan matkaa.
Asfaltti oli sileää, pellot vihersivät tien molemmin puolin ja etäämpänä siinsi Quramavuorten huippuja. Poljimme isompaan kylään ja pysähdyimme kauppaan, minkä jälkeen seuraamme liittyi kaksi nuorta poikaa polkupyörineen. Pojat polkivat muutaman kilometrin matkan, kunnes jäivät pienempään kylään ja vilkuttivat meille hyvästiksi.
Ensimmäisen yön telttapaikaksi Tadžikistanissa valitsimme nurmikkoisen alueen kahden pellon välistä. Ilalla pellolla liikkui kahden sonnin kanssa mies, jolta kysyimme telttailuun luvan. Abdusamaksi esittäytynyt mies sitoi nuoren sonnin läheiseen puuhun ja viittoili Ottoa luokseen. Seuraavassa hetkessä, kun käännyin katsomaan mitä miehet puuhasivat, näin Oton kaatamassa sonnin suuhun muovipullosta vihreää mönjää Abdusaman pitäessä sonnin suuta auki. Ehkä jonkinlaista lääkettä siis?
Abdusama kutsui meidät vieraakseen, mistä kohteliaasti kieltäydyimme juuri syöneinä. Pystytimme telttaa ja nukkumisjärjestelymme herätti suuresti kiinnostusta. Abdusama katseli meidän touhuja ja varmisti moneen kertaan, puhuisimmeko venäjää. Oli tietysti harmi, ettei yhteistä kieltä ollut, mutta elekielellä ja harvoilla oppimillamme sanoilla pystyimme selittämään melko paljon pyörästämme ja varusteista.
Puhelinliittymä, jäätelönmyyjä ja sauna
Seuraavana päivänä meillä oli tehtävänä löytää paikallinen puhelinliittymä. Pyöräilimme läheiseen kaupunkiin ja kysyimme paikallisilta miehiltä, löytyisikö jostain SIM-kortteja. Miehet vittoilivat meitä jatkamaan pari kilometriä kohti keskustaa ja kysyivät venäjäksi, mistä olimme. ”Iz Finlyandii”, olimme oppineet vastaamaan ja vastaustamme seurasi iloinen ”oooooh”.
Sanat eivät riitä kuvailemaan saamamme huomion määrää. Autot tööttäsivät ohi ajaessaan, ihmiset kurottautuivat autojen ikkunoista vilkuttamaan ja joka ikinen ihminen kadulla kääntyi katsomaan meitä. Pysähdyimme kadulle kauppojen eteen varjoon ja Otto lähti etsimään puhelinoperaattorin liikettä. Katselin ohi käveleviä ihmisiä. Naiset olivat pukeutuneet sääri- tai nilkkamittaisiin pitkähihaisiin kauniisti kuvioituihin mekkoihin ja samasta kuosista tehtyihin housuihin. Hiukset oli peitetty huiveilla ja kaiken kaikkiaan olemus oli huoliteltu, toisin kuin itselläni seistessäni hikisenä ja pölyisissä pyöräilyvaatteissa pyörän vieressä.
Otolla kesti loputtoman kauan ja odotellessani nuorehko nainen tuli juttelemaan. Hän puhui minulle venäjää, mutta koska en ymmärtänyt, hän viittoili jotain ja poistui hetkeksi. Pian nuori tyttö toi minulle lähettyvillä olevasta jäätelökoneesta pehmiksen. Syötyäni kanssani jutellut nainen palasi ja kutsui minut google-kääntäjän avustuksella luokseen syömään ja teelle. Ilman nettiä en pystynyt kuitenkaan selittämään, että odotin matkakumppaniani, enkä voinut kadota paikalta. Lopulta sain elekielellä naisen ymmärtämään tilanteeni ja hän sanoi: ”Odotan teitä tuolla, tulkaa sitten kun olette valmiit.”
Lopulta päädyimme viettämään uskomattoman iltapäivän tämän ystävällisen naisen, Anisan, luona. Hän tarjosi meille ruokaa enemmän kuin olisimme edes tarvinneet ja lämmitti meille saunan. Kyllä, saunan. Tietysti sauna ei ollut täysin samanlainen, kuin koti-Suomessa, mutta kokemus oli siitä huolimatta hyvin lähellä suomalaista mökkisaunaa. Hiustenpesu napolla, kylmän ja kuuman veden yhdistäminen eri astioista ja saunan jälkeinen euforinen olo.
Emme olisi voineet toivoa parempaa tervetulotoivotusta Tadžikistaniin. Ehkäpä kutsu Anisan luo tuntui erityiseltä myös siksi, että se tuli naiselta naiselle. Se ei ollut tavallista meidän matkatessa yhdessä Oton kanssa, sillä useimmiten meitä lähestyivät miehet ja he puhuttelivat pääasiassa Ottoa.
Hudžand
Pienestä kaupungista poljimme parin päivän ajan pohjoisen Tadžikistanin suurimpaan kaupunkiin, Hudžandiin. Kaupunki on yksi Keski-Aasian vanhimpia, sillä Silkkitien varrella sijainnut Hudžand oli tärkeä käsityöläis- ja kauppakaupunki. Päädyimme lopulta viettämään kaupungissa enemmän aikaa, kuin olimme etukäteen edes suunnitelleet. Oudolla tavalla kaupungin historialliset ja konkreettiset kerrokset kiehtoivat meitä.
Arkkitehtuuri Hudžandissa on sekoitus perinteisiä maaseinäisiä taloja, moderneja korkeita rakennuksia ja neuvostoaikaista karua, mutta omalla laillaan kaunista rakentamista. Muutaman päivän ajan kiertelimme pyörällä tutkimassa kaupunkia ja katselemassa nähtävyyksiä. Kaupunki on täynnä vihreitä puistoja, upeita kukkaistutuksia ja kaupungin bazaari on yksi Keski-Aasian suurimmista.
Yövyimme hieman keskustasta sivummalla paikallisen perheen vuokraamassa huoneistossa ja yhtenä päivänä otimme marshrutkan, eli paikallisen minibussin kaupungin keskustaan. Matka maksoi kahdelta hengeltä alle 50 senttiä ja auto oli niin ahdas, että jalat hädin tuskin mahtuivat penkkien väliin. Suuntasimme kohti kaupungin bazaaria, mutta alue osoittautui paljon odottamaamme suuremmaksi. Erilaisten myyntikojujen ja ruokapisteiden sokkelo levittäytyi valtavan kokoiselle alueelle bazaarin päärakennuksen ympärille ja pujottelimme kuvioitujen kankaiden, kenkien ja vaatteiden muodostaman sokkelon halki osaamatta kohdistaa huomiotamme oikeastaan mihinkään.
Bazaarin päärakennus oli kaunis ja koristeellinen, mutta sen takana oleva eläviä eläimiä, kuten huonokuntoisia koiranpentuja, tipuja ja muita lintuja, myyvä alue sen sijaan aiheutti puistatuksia. Raaka liha roikkui lihanleikkaajien pisteillä ja lampaan tai lehmän ruhosta olisi voinut ostaa suunnilleen minkä tahansa osan. Juureksille oli pyhitetty kokonainen hallin osa ja lattiapinta-alan täyttivät valtavat peruna- sipuli- ja porkkanasäkit.
Onnistuimme lopulta löytämään tarvitsemamme tavaraosastolta: hiusharjan ja kynsisakset, joista ensimmäinen maksoi euron ja jälkimmäinen ehkä kaksi. Silti hämmästelin ihmisiä, jotka pystyivät käymään kaikki aistit täyttävällä bazaarilla päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Me olimme päivän päätteeksi aivan loppu.
Vieraanvaraisuutta vailla vertaa
Hudžandin jälkeen olimme peltojen keskellä etsimässä telttapaikkaa iltahämärässä, kun paikallinen maanviljelijä tarjosi meille yösijaa. ”Vain pari kilometriä”, meille sanottiin ja seurasimme huonokuntoisella hiekkatiellä edellämme skootteria ajavaa miestä.
Pari kilometriä oli ennemminkin viisi, mutta lopulta päädyimme pieneen kylään, jossa meitä vastassa oli miehen vaimo ja äiti. Talo oli rakennettu perinteiseen tyyliin sisäpihalle upotetun puutarhan ympärille siten, että puutarhaa reunustaa kävelytaso, josta on käynti erillisiin huoneisiin. Kädet pesimme kävelytason reunalla kaataen vettä metallikannusta puutarha-alueelle ja sen jälkeen meidät ohjattiin sisäänkäynnin vieressä olevaan huoneeseen.
Hieraisin silmiäni nähdessäni pöydän. Kullatut tarjottimet olivat täynnä kaikenlaisia herkkuja, leivoksia ja karkkia, lautaset kukkuroillaan pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Perheen isoäiti ohjasi meidät istumaan ja meille kaadettiin teetä, emmekä osanneet edes reagoida yltäkylläiseen näkyyn. Silloin ajattelin, että oliko tämä kaikki hankittu tosiaan meitä varten. Jälkikäteen olen kuitenkin ymmärtänyt, että usein perheet pitävät aina helposti saatavilla niin sanottua ”vierasvaraa”, koska vieraat ovat Keski-Aasiassa kunnia-asia.
Emme saaneet vain herkkuja, vaan myös perinteistä plovia eli riisiruokaa lampaanlihalla sekä vartaassa paistettua lihaa. Kasvissyöjälle näky oli tietysti vähän epämukava, mutta söin meille tarjottuja kasviksia, plovista riisiä sekä pöydälle revittyjä leivänpalasia. Yritin pitää huolta, että söisin jatkuvasti vähän jotain, sillä jos lopetimme hetkeksikin, saimme kehotuksia syödä lisää ja varmisteluita, että olihan ruoka hyvää. Kehuimme ruokaa parhaamme mukaan, mutta vaikka sanoimme olevamme täynnä, saimme aina vain lisää ruokaa.
Jopa lähes tungettelevalta tuntuva ruuan tarjoaminen on kuitenkin Keski-Aasiassa tyypillistä ja olimme jo tottuneet siihen. Ilta oli mukava, sillä suvun teini-ikäiset pojat osasivat riittävästi englantia, jotta kommunikointi oli mahdollista. Naapuritaloistakin kävi ihmisiä tervehtimässä meitä ja ruokailun jälkeen kävimme vielä katsomassa perheen hevosia, lehmiä ja sonneja, kunnes lopulta pääsimme nukkumaan vierashuoneeseen istuintyynyistä tehtyyn petiin.
Kayrakkumin tekojärvi
Seuraavana päivänä poljimme lähemmäs valtavan suurta Kayrakkumin tekojärveä, joka siinsi vasemmalla puolella turkoosina pintana jylhät vuoret taustalla kohoten. Seurasimme pientä hiekkatietä junaradan varrella, kun Otto valitti ohjaamisen olevan hyvin haastavaa ja pysähdyimme katsomaan. Tyhjä rengas etupyörässä.
Korjaamisen jälkeen jatkoimme vielä vähän matkaa pienen niemen kärkeen järven rannalle ja siellä vasta huomasimme, miten voimakas tuuli oli. Se riepotteli vaatteita ja varmistelin, ettei pyörästä päässyt lentämään irtotavaroita tuulen mukana. Päädyimme etsimään teltalle paikkaa puiden suojasta lähemäpänä rantaa, pois niemen kärjestä. Kysyimme paikallisilta kalastajilta luvan ja laitoimme teltan vihreälle nurmelle puiden varjoon.
Illalla laskeuduimme kiikkeriä portaita pitkin järveen uimaan ja lämpimän, hikisen päivän jälkeen järven vesi tuntui taivaallisen hyvältä. Tuuli tuntui olevan yltymään päin ja yöllä heräsin, kun tuuli pauhasi teltan ulkopuolella sellaisella voimalla, etten ollut eläessäni kokenut vastaavaa. Nousin varmistamaan, että tavarat olivat kiinni pyörässä kunnolla ja pystyin hädin tuskin seisomaan teltan ulkopuolella myrskytuulessa. Palasin vikkelästi teltan suojiin ja olimme tyytyväisiä, että olimme kiinnittäneet illalla teltan myrskynarut. Kuuntelin tuulen pauhua vielä hetken, kunnes lopulta vaivuin uneen todetakseni aamulla, että tavarat olivat tallella ja tuulesta ei ollut jäljellä kuin yöllinen muisto.
Takaisin Uzbekistaniin
Telttailimme vielä yhden yön ennen paluuta Uzbekistaniin. Löysimme oivallisen paikan hedelmäpuutarhasta, jonne saimme omistajilta luvan jäädä. Illalla meitä tultiin sitkeästi kuitenkin kutsumaan paikallisten toimesta vieraaksi, mutta olimme jo pystyttäneet teltan ja lähes valmiita nukkumaan.
Arvostimme joka ikistä kutsua ja lahjaa, jonka paikallisilta saimme. Totuus oli kuitenkin se, että olimme koko ajan paljaana ulkomaailmalle. Mihin ikinä menimmekin, olimme katseiden alaisina, meistä otettiin luvatta kuvia ja ohi kävelevät ihmiset kääntyivät tuijottamaan. Joskus pyöräämme kosketettiin vain silkasta uteliaisuudesta ja jos istuimme tien laidassa, joku pysähtyi tarjoamaan apua. Yksityisyyttä oli rajallisesti.
Niinpä aina emme yksinkertaisesti pystyneet hyväksymään meille annettuja kutsuja. Elämä tien päällä oli tasapainoilua oman hyvinvoinnin kanssa ja meidän täytyi pystyä myös pitämään omista rajoista kiinni, jotta jaksaisimme taas olla avoinna muutokselle, erilaisille kulttuureille ja uusille ihmisille.
Toisaalta paikalliset eivät aina ymmärtäneet, että telttailu oli meidän valinta. Heille se näyttäytyi usein epämiellyttävänä tai ehkä jopa pelottavanakin vaihtoehtona. Nytkin miehet sanoivat: ”Täällä on susia ja käärmeitä, tulisitte meidän vieraaksi.” Meille hedelmäpuutarha oli kuitenkin lähes paratiisi, unelmien paikka telttailla. Lehmät laidunsivat vasikoineen ympärillä eikä läheltä kuulunut isojen teiden melua. Niinpä me kieltäydyimme kohteliaasti ystävällisten miesten kutsusta, mutta myöhemmin illalla miehet palasivat ja toivat meille pussillisen ruokaa.
Seuraavana päivänä poljimme rajalle, saimme lisää leimoja passiin ja palasimme takaisin Uzbekistaniin. Kierros Tadžikistaniin oli ollut muutakin kuin keino saada tuoreet 30 päivää Uzbekistaniin. 150 kilometriä maan pohjoisosissa oli näyttänyt jälleen kerran, miten ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä Keski-Aasiassa asui.