Kiina on ehkä länsimaalaisittain edelleenkin aika tuntematon. Harva matkustaa Kiinaan tai jos matkustaa, on kohteena yleensä maan pääkaupunki Peking, Shanghai tai Hongkong. Entä sitten maaseutu? Emme tienneet etukäteen Kiinasta juuri mitään. Maa on tunnettu tiukasta sensuuristaan ja toisaalta on vaikea löytää ajantasaista tietoa siitä, millaista Kiinassa todella on. Edessä oli siis lähes 5000 kilometriä tuntemattomia seutuja, uudenlaista kulttuuria ja kiinalaisia merkkejä.
Reissun alussa ajattelimme hankkivamme Kiinan viisumin matkan varrella. Vuonna 2024 Kiina myönsi maahan myös ilman viisumia 15 päivää monien maiden kansalaisille, mutta Suomi ei ollut noiden maiden listassa. Ollessamme Georgiassa vuoden alussa saimme kuitenkin kuulla, että Suomikin oli lisätty viisumivapaiden maiden listalle ja lisäksi aika oli pidennetty 30 päivään. Niinpä teimme tuolloin päätöksen, ettemme edes yrittäisi saada matkalta viisumia, vaan viettäisimme Kiinassa vain 30 päivää ja kulkisimme osan matkasta junilla.
Rajanylitys
Rajanylitys Kiinaan oli sinällään mutkaton. Saimme Kazakstanista leimat ulos maasta ja sen jälkeen poljimme raja-alueen läpi Kiinan raja-asemalle. Ensimmäiset miehet hieman liian suurissa virkapuvuissaan ja hatut päässään ohjasivat meidät eteenpäin passintarkastuksen tehtyään.
Kiinan raja-asema oli valtava. Rakennus, jota kohti poljimme, oli Suomen Eduskuntataloakin isompi. Sen lisäksi rakennusta ympäröi valtava asfaltoitu alue, jonka kaistat ohjasivat autoja ja rekkoja järjestelmälliseen jonoon. Rajan yli kulkee myös tavarajunia yötä päivää ja vaikka monenlaista liikennettä oli paljon, jokainen liike tuntui olevan kameroiden ja viranomaisten seurannassa. Kaikki alueella tuntui kontrolloidulta ja tehokkaalta.
Jouduimme odottamaan raja-aseman ulkopuolella hetken, kunnes virkailijat päästivät meidät sisään. Passintarkastuksen ja laukkujen läpivalaisun jälkeen tulimme sisälle korkeaan halliin, joka oli täynnä erilaisia valvontalaitteita, kameroita, portteja, automaatteja ja liukuhihnoja. Meidät opastettiin läpinäkyvistä porteista läpi automaateille, jossa rajavirkailijat täyttivät tiedot meidän puolestamme. En ehtinyt edes lukea, mitä he näppäilivät ja ainut kysymys oli, olimmeko tulossa maahan turistimatkalle viisumivapaasti.
Sen jälkeen oli virallisen passintarkastuksen vuoro ja seisoin jonossa hieman hermostuneena. Minun vuorollani vakava virkailija kysyi hieman kömpelöllä englannilla kysymyksiä siitä, missä kaupungeissa aioin vierailla Kiinassa, kauan aioin olla maassa, mikä oli matkan tarkoitus ja niin edelleen. Otto oli viereisellä tiskillä ja hänen kanssaan asioiva tarkastaja käytti erillistä käännöslaitetta kysymyksien esittämiseen. Virkailija puhui laitteelle kiinaa, laite käänsi puheen englanniksi ja Oton puhuessa englantia laite käänsi puheen kiinaksi. Kätevää!
Viimein saimme leimat passiin ja pääsimme jatkamaan hallin sisällä seuraavalle pisteelle. Valtavan kokoinen pyörämme aiheutti henkilökunnalle päänvaivaa ja meitä valvottiin tarkasti, kun irrotimme laukkuja toista läpivalaisua varten. Sen jälkeen Otto talutti pyörän virkailijan ohjaamana eteenpäin ja minä seurasin muita matkustajia ”oikeaa” reittiä pitkin läpivalaisulaitteen ohi.
Läpivalaisu ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertainen. Yksi läpivalaisun työntekijöistä oli nähnyt laukkujen sisällä jotain, mikä piti ehdottomasti tarkistaa. Hän ei kuitenkaan osannut sanoa, mikä meidän monista nyssyköistä oli kyseessä ja siirtelin laukkuja edestakaisin läpivalaisulaitteen päästä toiseen. Kuulin virkailijoiden etsivän jotain ”bling-bling” juttua ja mietin, mitä ihmettä he oikein etsivät. Lopulta pitkän etsinnän jälkeen hämmennystä aiheuttanut esine laukuissamme selvisi: yksi ylimääräinen polkupyörän ketju Oton työkalupussukassa.
Sen jälkeen pääsimme jatkamaan eteenpäin ja niin viimein saavuimme Kiinaan!
Ensikosketus Kiinaan
Pysähdyimme raja-kaupungissa syömään ja ruokakauppaan. Ruokakaupan myyjä halusi antaa meille vielä kaupan päälle ilmaiseksi hedelmiä ja ensimmäinen ravintolakokemuskin oli helppo. Saimme ison annoksen tofua herkullisessa kastikkeessa ja kunnollisen proteiinin syöminen tuntui hyvältä Keski-Aasian lähinnä leivästä koostuvan ruokavalion jälkeen. Kaikki vaikutti muuten lähes samalta kuin Keski-Aasiassa, vaikka ruokakauppa olikin pullollaan asioita, joita emme olleet ikinä ennen nähneet.
Pyöräilimme hyväkuntoisia teitä pitkin tehdasalueiden ja pienten kylien läpi. Talot ja peltomaisemat muistuttivat meitä Uzbekistanista ja ihmiset vaikuttivat ystävällisiltä. Eräässä kylässä pysähdyimme ostamaan juotavaa pienestä kyläkaupasta, jossa kauppiaan tyttäret katselivat meitä ujosti keskenään kikattaen. Pakatessamme ostoksia pyörään tytöt toivat meille vielä lahjaksi keksejä ja pullia ja kaupan edessä istuvat miehet intoutuivat lahjoittamaan meille kylmät juomat.
Yksi miehistä oli erityisen innoissaan meistä ja kutsui meidät vieraakseen, mutta hänen henkensä haisi vahvasti alkoholilta ja kieltäydyimme kohteliaasti. Vaikka arvostimme suunnattomasti ihmisten ystävällisyyttä, olimme vetäneet tiukan rajan päihteettömyyteen. Humalaisten kotiin ei ollut asiaa.
Päivä venyi pitkäksi, sillä kellot olivat siirtyneet rajanylityksen yhteydessä kolmella tunnilla. Päivänvaloa riitti siis yli iltakymmeneen asti ja etsimmekin telttapaikkaa hämärän jo laskeuduttua. Lopulta kohtuullinen paikka löytyi maissipeltojen keskeltä hiekkatien varrelta. Rajanylityksen jälkeen ihmiset olivat olleet ystävällisiä ja hyväntuulisia eikä ensimmäisen päivän päätteeksi tuntunu lainkaan siltä, että olisimme kokeneet minkäänlaista kulttuurishokkia.
Olimme Xinjiangin autonomisessa provinssissa, jossa asuu paljon vähemmistökansoja. Ikävä kyllä uutisissa on ollut paljon esillä Kiinan vähemmistöihin kohdistamat sortotoimet ja kansainvälisten tahojen toteama uiguurien kansanmurha, vaikka Kiinan valtionjohto onkin verhonnut sen terrorismin vastaiseksi toiminnaksi. Joka tapauksessa kazakit ja muut vähemmistöt saattoivat selittää, miksi meistä tuntui kuin emme olisi Keski-Aasiasta poistuneetkaan.
Yining
Poljimme rajalta lähimpään kaupunkiin, jossa tietääksemme oli rautatieasema ja siten mahdollisuus jatkaa matkaa junalla. Saapuminen Yiningiin oli käsittämättömän helppoa: lähes puolen miljoonan asukkaan kaupunkiin oli helpompi pyöräillä kuin yhteenkään kaupunkiin aiemmin reissullamme. Suurin osa paikallisista kulki sähkökäyttöisillä skoottereilla ja niitä varten tien laitaan oli tehty oma kaista. Meillä oli reilusti tilaa ja pyöräilimme kaupungin keskustaan sutjakkaasti miettimättä kertaakaan, mistä voisimme pyörällä mennä.
Löysimme kaupungista oivallisen majoituksen ja seuraavana päivänä lähdimme selvittämään, miten pääsisimme pyörän kanssa junalla Yiningistä jonnekin Kiinan keskiosiin. Pyörät eivät pääsääntöisesti ole sallittuja kiinalaisissa junissa, varsinkaan meidän tandempyörän kokoinen kulkuneuvo. Olimme kuitenkin kuulleet muilta pyöräilijöiltä rahtipalvelusta, jolla pyörän voisi lähettää muille asemille.
Jätimme osan tavaroista majoitukseen, loput pakkasimme pyörän kyytiin ja poljimme Yiningin rautatieasemalle. Aseman pihalla näytimme parille työntekijän näköiselle miehelle China Railway Expressin logoa ja he viittoivat meitä menemään valtavan kokoisen asemarakennuksen ovista sisään. Ovien edessä huomasin, että sisällä oli turvatarkastukset ja muistimme muiden pyöräilijöiden jutut ”vaarallisten” esineiden takavarikoinnista. Olimme luulleet säästyvämme turvatarkastukselta. Nyt vaikutti siltä, että meidän täytyi kulkea siitä läpi päästäksemme rahtiyrityksen toimistolle.
Otimme hätäisesti yhdestä sivulaukusta kokkaamiseen käyttämämme pitkät veitset ja piilotimme ne pyörän penkkiin paikkaan, josta niitä ei todennäköisesti osattaisi etsiä. Luotimme siihen, että pyöräämme ei yleensä sen tarkemmin tutkittu turvatarkastusten yhteydessä. Toivoimme, ettei tälläkään kertaa.
Seikkailu rautatieasemalla
Turvatarkastus oli yksityiskohtaisempi, kuin odotimme. Laitoimme kaikki laukut pyörästä läpivalaisuun, sen jälkeen passimme tarkastettiin ja läpivalaisun jälkeen työntekijät tekivät vielä tarkastuksen meille metallinpaljastimilla. Talutimme pyörän turvatarkastuksen läpi ja ehdin jo huokaista helpotuksesta, kunnes virkailijat alkoivatkin tutkia pyörää tarkemmin. Yksi naisista liikutteli metallinpaljastinta pyörän ympärillä ja rutistin hikisiä käsiäni nyrkkiin hänen käydessään penkkiä läpi. Mitä ihmettä sanoisimme, jos veitset löytyisivät?
Loppujen lopuksi metallisen pyörän läpikäyminen metallinpaljastimella ei antanut virkailijoille mitään informaatiota vaarallisista esineistä, mutta sen sijaan turvatarkastuksen jälkeen alkoi ihmeellinen tapahtumaketju. Ensimmäinen ongelma oli meidän retkikeittimen bensapullo. Pullo oli tyhjä, koska tiesimme Xinjiangin suorittamasta bensan säännöstelystä ja valvonnasta. Siitä huolimatta pullo oli jostain syystä iso ongelma henkilökunnalle ja he toivat useaan kertaan esiin sitä, miten pullo haisi bensiinille.
Bensapullon lisäksi virkailijoilla oli vaikeuksia ymmärtää, että halusimme ottaa kaikki tavaramme China Railway Expressin toimistolle ja lähettää ne rahtina. Keskustelu oli kaiken kaikkiaan hämmentävä ja lisäksi virkailijat halusivat tietää tarkalleen, mille asemalle olimme omaisuutemme lähettämässä.
Me sen sijaan aloimme hikeentyä. Turvatarkastus oli jo itsessään ollut hermoja raastava, olimme janoisia ja huonosti nukkuneita. Nyt jouduimme keskustelemaan tavaroiden lähetyksestä ihmisten kanssa, jotka eivät olleet koko asiasta edes vastuussa. Olisimme vain halunneet päästä CRE:n toimistolle keskustelemaan vaihtoehdoista, mutta sen sijaan aloin aistia virkailijoiden epäilyksen meitä kohtaan.
Kysyimme, eikö mahdollisista asemista ollut olemassa karttaa tai listaa, jolloin meille puhuva naisvirkailija nauroi ja sanoi: ”Kiina on iso maa, ei sellaisia listoja olemassa! Minne haluatte lähettää pyörän?” Sanoimme sitten summanmutikassa isomman kaupungin, Lanzhoun, ja se kelpasi virkailijoille, minkä jälkeen viimein pääsimme eteenpäin CRE:n toimistolle.
China Railway Express
CRE:n toimistolla saimme kuin saimmekin viimein järkevämpää palvelua. Rahtiyrityksen virallinen työntekijä kysyi, minne halusimme pyörän lähettää ja ehdotimme hieman pienempää kaupunkia Lanzhousta 600 kilometriä etelään. Kyseinen kaupunki ei pystynyt virkailijan mukaan ottamaan vastaan rahtia, mutta ainakin viimein saimme oikeaa tietoa aiemman käsittämättömän väittelyn sijaan.
Valitsimme lopulta Lanzhoun ja päätimme selvittää reittiä eteenpäin saavuttuamme kaupunkiin, joka oli Yiningistä 2500 kilometrin päässä. Kiinan kokoa oli tosiaan mahdoton käsittää. Katselimme, kuinka työntekijät alkoivat pakata pyöräämme lähettämistä varten ja käärivät sen eri osia huolellisesti kuplamuoviin ja pahviin. Bensapullo täytettiin vedellä, minkä jälkeen työntekijät olivat tyytyväisiä ja pakkasivat pullon muiden tavaroiden kanssa pakettiin.
Yksi ongelma oli vielä edessä, ennen kuin pääsimme lähtemään asemalta. ”Teidän pyöränne on hyvin erikoinen ja siksi teidän täytyy maksaa vakuutusmaksu lähetyksestä mahdollisten vahinkotapahtumien varalta”, naisvirkailija kirjoitti puhelimen kääntäjään. Emme olleet kuulleet kenenkään muun joutuvan maksamaan moista maksua, mutta siinä virkailija toki oli oikeassa, että pyörämme oli erikoinen. Kerroimme pyörän arvioidun hinnan ja tilanteesta tuli vielä oudompi. ”Pyörän arvo on liian korkea, mutta voimme vakuuttaa sen 6000 yuanin (n. 700 €) edestä.” Meille summalla ei ollut mitään väliä matkavakuutuksen ansiosta ja maksoimme vakuutuksen mukisematta.
Viimein, useita tunteja myöhemmin ja reilut 60 euroa köyhempänä pääsimme lähtemään asemalta. Pyörä oli pakattu ja se saapuisi Lanzhouhun muutaman päivän päästä.
Erämaan halki junalla
Päivät olivat pitkiä ja valvoimme yömyöhään selvittäessä junalippuja, majoituksia ja seuraavia etappeja. Yiningistä matkustimme junalla ensin Ürümqiin, Xinjiangin provinssin pääkaupunkiin. Rautatieasema oli kuin lentokenttä konsanaan ja junamatka itsessään tasaisen vakaa. Raiteiden täytyi olla tasaisimmat, joilla olemme ikinä matkustaneet.
Vietimme Ürümqissa pari päivää, tosin kaupunki ei tuntunut hirveästi tarjoavan matkailijalle tekemistä. Vierailimme basaarilla, joka tuntui lähinnä teemapuistolta Keski-Aasian tunnelmallisten basaarien jälkeen ja kiipesimme keskustassa olevan kukkulan laelle katsomaan maisemia. Kaupungin uudet asuinalueet olivat täynnä identtisiä kerrostaloja, joista puuttui kaikki persoonallisuus. Ne muistuttivat meitä vanhojen neuvostomaiden arkkitehtuurista, mutta Ürümqissa samanlaisia taloja oli nousemassa entisten viereen samalla askeettisella tyylillä rakennettuna.
Parin yön jälkeen jatkoimme matkaa. Junamatka Ürümqista Lanzhouhun kesti 12 tuntia ja lähes koko matkan ikkunasta näkyi vain loputtomiin jatkuva hiekanvärinen erämaa. Välillä maisemaa halkoi ankean näköiset teollisuuskaupungit ja rautatien varrella kulkeva moottoritie, mutta muuten lähes 2000 kilometrin matkalla ei ollut mitään. Ehkä olisimme pystyneet polkemaan tuon matkan, mutta katsoessani karua maisemaa junan ikkunasta, olin onnellinen, että olimme päättäneet ottaa junan Xinjiangin halki.
Saavuimme Lanzouhun myöhään illalla ja ensimmäistä kertaa tuntui, kuin olisimme saapuneet oikeasti kiinalaiseen kaupunkiin. Katujen varret välkkyivät kirjavien led-valojen väreissä, liikenne oli skoottereiden ja taksien sekamelska ja kiinalaiset merkit vilahtivat silmien ohi katsoessani taksin ikkunasta ulos. Olimme todellakin saapuneet Kiinaan ja nyt viimein odotimme tulevaa kuukautta innon ja jännityksen sekaisin tuntein.
Kyllä te olette rohkeita!
Enkeleitä matkalle!