Maaliskuun loppupuolella istuimme lentokoneessa katselemassa silmänkantamattomiin aukeavaa Kazakstanin aroa. Auringonlaskun vaaleanpunaiset sävyt värjäsivät taivaalle erivärisiä raitoja, jotka yhdistyivät Kaspianmeren sinisen sävyihin. Olimme saapuneet Keski-Aasiaan. Osin geopoliittisista ja osin aikataulullisista syistä olimme valinneet lentokoneen vastoin alkuperäisiä suunnitelmia. Suunnitelmat olivat kuitenkin vain suunnitelmia ja meillä oli matkaa kurottavana. Venäjälle riittävän pitkän viisuminen saaminen oli haastavaa, kun taas aikataulullisista syistä Iranin kautta kiertäminen ei ollut mahdollista. Niinpä valitsimme lennon, mutta mahdollisimman lyhyen sellaisen. Lensimme Georgian Kutaisista Kazakstanin länsiosaan Atyraun kaupunkiin noin reilun tunnin mittaisen matkan.
Junalla Uzbekistaniin
22.3. Raiteet kolahtelevat tuudittavasti. Ikkunasta näkyy vain loputtomiin jatkuvaa aroa junan puksuttaessa kohti Uzbekistanin rajaa. Otto on nukahtanut vastakkaiselle laverille ja junassa on rauhallista. Ei ole mitään tekemistä, sillä netti on lakannut toimimasta satoja kilometrejä sitten. Kuvaan muutamia valokuvia ja muuten vain olen. Se tuntuu toisaalta aika hyvältäkin, olla tekemättä mitään. Tuleva rajatarkastus jännittää hieman, sillä olen kuullut tiukoista uzbekistanilaisista rajavirkailijoista. Takareisi tuntuu jäykältä ja pohdin, onko pyöräilyn jatkamisessa ylipäätään mitään järkeä. Olimme kuitenkin päättäneet yrittää.
Toisaalta minua hieman huvittaa. Olemme sopineet monen mutkan kautta, että meille täysin tuntematon ihminen tulee meitä vastaan Urgenchissa Uzbekistanin puolella. Jos olisin sanonut vuoden takaiselle Roosalle, että vuoden päästä olet matkalla Uzbekistaniin ilman nettiä ja juna-asemalle on joku ehkä tulossa vastaan, olisin varmasti ollut kaikkea muuta kuin rauhallinen. Jotain mekin olimme matkalla oppineet, nimittäin luottamaan.
Uzbekistan ilahdutti meitä alusta asti. Meitä oltiin kuin oltiinkin vastassa Urgenchin juna-asemalla. Oton serkun tutut olivat luvanneet ottaa meidät vastaan ja juna-asemalla meitä oli vastassa siististi pukeutunut silmälasipäinen mies, joka sanoi ”Assalamu alaykum!” ja kätteli Ottoa jäntevästi. Vettä satoi kaatamalla, tandempyörä laitettiin taksiin yksinään ja me istuimme meille tuntemattomien ihmisten kyytiin. Hetkeäkään emme epäilleet, että meillä olisi jotain hätää.
Meille oli varattu hotelli, pyörä tuli ehjänä perille ja jo ensimmäisenä iltana meille tarjottiin ravintolassa ruoka. Maa muistutti meitä valtavasti Turkista sekä kielen että vieraanvaraisuuden suhteen. Ihmiset olivat hilpeitä meidät nähdessään ja hymy oli tarttuvaa. Oli selvää, että tulisimme viihtymään Silkkitiellä.
Silkkitien varrella
Pyöräilimme Urgenchista Hivaan, ensimmäiseen Silkkitie-kaupunkiin matkamme varrella. Hiva on yksi Uzbekistanin historiallisista keskuksista ja joidenkin lähteiden mukaan se on perustettu 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Kaupungin linnoitettu vanha osa on täynnä toinen toistaan upeampi rakennuksia ja meistä tuntui kuin olisimme saapuneet historialliseen aavikkokaupunkiin tai keskelle elokuvalavasteita. Oliko tällainen paikka edes todellinen?
Jaoimme 30 kilometrin mittaisen matkan Hivaan kahtia. Telttailimme ensimmäisen yön huoltoaseman ja tien välissä olevalla kaistaleella, vaikka saimmekin ehkä kummastuneita katseita osaksemme. Huoltoaseman työntekijöillä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan ja vietimme kylmän sateisen päivän teltassa makoillen. Jos pyöräilee vain 15 kilometriä päivässä, aikaa jää melkoisesti kaikkeen muuhun. Nyt reissumme ”toisessa osassa” eli ajassa rasitusvamman jälkeen oli selvää, että joutuisimme käyttämään matkanteossa enemmän mielikuvitusta. Telttapaikka piti vain löytää ajoissa, jotta kilometrit eivät venyisi liikaa ja näin me päädyimme huoltoaseman pihalle telttailemaan.
Hiva oli tunnelmallisen lumoava kaupunki ja jälkikäteen ajateltuna myös yksi suosikeistamme Uzbekistanissa. Sinisen ja turkoosin sävyt yhdistettynä maaseinien ruskeaan näytti eriyisen kauniilta ilta-auringon valossa ja kaupunki oli juuri sopivan pieni, jotta pystyimme kävelemään keskustassa hieman. Emme maksaneet kummemmin nähtävyyksistä vaan meille riitti vain erilaisten moskeijoiden, minareettien ja mosaiikkikuvioitujen madrasojen ihastelu.
Tapasimme hostellissamme egyptiläisen miehen, joka oli lomalla Uzbekistanissa. Keskustelun lomassa saimme taas hyvän muistutuksen realiteeteista: me olimme äärimmäisen etuoikeutettuja valkoihoisina, vahvan passin omaavina Suomen kansalaisina. Pystyimme matkustamaan mihin vain, meiltä ei ikinä kysytty muuta kuin matkan tarkoitus (turismi) ja sen jälkeen saimme helposti leimat passiin. Egyptiläinen mies kertoi, että valitsi lomakohteensa sen mukaan, mihin pystyisi ylipäätään passillaan matkustamaan. Samaan epäkohtaan olimme kohdanneet aiemminkin ja vaikka passeilla oli ehkä syystäkin eroja, sai se myös miettimään miten epätasa-arvoisessa asemassa monen maan kansalaiset olivat.
Hivasta jatkoimme matkaa junalla Bukharaan, toiseen suosittuun kaupunkiin Uzbekistanissa. Saimme olla maassa vain 30 päivää kerrallaan, joten olimme päättäneet ohittaa pitkät aavikko-osuudet junilla. Tyhjyydessä pyöräilyssä ei ollut mitään vikaa, mutta meillä ei toistaiseksi ollut mahdollisuutta polkea pitkiä päivämatkoja ja junailu oli oivallinen tapa taittaa pitkiä osuuksia Keski-Aasiassa. Junat olivat siistejä, suhteellisen edullisia ja mukavia, eikä pyörän mukaan ottamisessa ollut kummallakaan kerralla mitään ongelmaa. Vietimme muutaman päivän Buharassa, minkä jälkeen oli viimein aika jatkaa matkaa ja tällä kertaa pyörällä!
Uskomatonta vieraanvaraisuutta
31.3. Noin 15 kilometrin jälkeen alamme etsiä telttapaikkaa. Buharan kaoottisen liikenteen jälkeen tuntuu hyvältä olla maaseudulla, vaikka tie onkin vilkkaasti liikennöity. Tarkastelen satelliittikarttaa huoltoaseman varjossa ja näytän Otolle yhtä kohtaa, jossa näyttäisi olevan peltojen laidassa puita. ”Kokeillaanko tuolta?”
Poikkeamme tieltä pienelle peltotielle ojan varteen. Toteamme pian, että olemme väärällä puolella ojaa ja tervehdimme samalla miestä, joka ajaa ohitsemme sähkökäyttöisellä lavamopolla. Kierrämme möykkyisellä tiellä ojan toiselle puolelle ja käännymme vasemmalle yrittäen välttää edessäpäin näkyvän rakennelman, ehkä jonkun pihapiirin.
Ajaessamme eteenpäin kuulen kuitenkin huutoja ja käännyn katsomaan samaisen rakennelman suuntaan. Huuto toistuu ja näemme lavamopomiehen viittovan meitä luokseen. Poljemme peltotietä pitkin rakennusten luo, jotka osoittautuvat olevankin jonkinlaisia karjasuojia. Ensin mies kysyy puhummeko venäjää ja vastaamme kieltävästi. Sitten mies tekee nukkumiseleitä ja näyttää meille kaksikerroksisen metallirunkoisen laverin, jossa voisimme ilmeisesti nukkua tulevan yön. Toinen mies keittää meille pannullisen teetä ja loppuillan istuskelemme kukkivien hedelmäpuiden ympäröimänä, värikkäästi kuvioitujen mattojen päällä. Tuntuu hyvältä olla takaisin tien päällä.
Vieraanvaraisuus tuntui olevan uzbekistanilaisten veressä. Jos meille ei tarjottu yösijaa, niin vähintään ruokaa ja vettä. Minne ikinä menimmekin, meille nostettiin innoissaan kättä autoista sekä talojen pihoilta ja pyörämme sai aikaan leveän hymyn ihmisten kasvoille. Siinä oli jotain mielialaa piristävää ja vaikka jalan kivut vaivasivatkin, matkan tekeminen tuntui henkisesti keveältä. Kysyimme telttailuun usein luvan ja lähes aina ihmiset suostuivat. Usein meidät olisi haluttu vieraaksi tai tarjota ruokaa ja lähes jokainen, joka pyysi meitä syömään, halusi tarjota meille plovia.
Plov tai pilahvi on mahdollisesti persialaista alkuperää oleva riisiruoka. Se on Keski-Aasiassa äärimmäisen suosittu ruoka, joka koostuu riisistä, kasviksista ja lihasta. Suosituin liha on lampaanliha ja joskus ruuassa käytetään myös lampaan tai jonkun muun eläimen rasvaa. Niinpä joskus kutsujen vastaanottaminen tuntui hankalalta, koska en halunnut joutua kieltäytymään tarjotusta ruuasta eikä kasvissyöntiä tunnuttu ymmärtävän kovinkaan hyvin. Välillä kuitenkin vietimme iltoja mitä ystävällisempien perheiden luona ja söin plovista vain riisiä jättäen lihanpalat Otolle.
Nurotavuoret
Suurin osa matkailijoista vierailee Uzbekistanissa Hivassa, Buharassa ja Samarkandissa. Edellä mainitut kaupungit ovat selkeitä turistikohteita, jotka mainitaan usein oppaissa, mutta myös paikalliset kysyivät meiltä: ”Samarkand? Kävittekö Samarkandissa?”. Me suuntasimme kuitenkin Buharan jälkeen kohti Aydarjärveä ja Nurotavuoria. Olin kuullut vuorten olevan matkailijalle mielenkiintoinen kohde, jossa pääsisi näkemään aitoja vuoristokyliä ja majoittumaan kotimajoituksessa.
Tutkiessamme karttta päädyimme liftaamaan – ensimmäistä kertaa elämässämme! Telttailimme käytännössä autiomaassa, vesivarastot olivat loppumassa ja edessä oli yli 30 kilometriä tyhjyyttä. Istuimme tien sivuun ja nostimme kättä kaikille isommille autoille, joita kulki harvakseltaan ohi. Lopulta pieni valkoinen lava-auto pysähtyi ja kaksi miestä nousi kyydistä ihmettelemään meitä. Toinen miehistä soitti naiselle, joka osasi englantia ja pystyimme selittämään tilanteemme. Lopulta saimme kyydin seuraavaan lähimpään kaupunkiin. Istuimme lava-auton lavalla tandemin kanssa, aurinko ei tuntunut niin paahtavalta tuulessa ja pelkääjän paikalla auringonkukansiemeniä syövä heitti säännöllisesti ikkunasta ulos siementen kuoria, jotka leijailivat ilmassa ja katosivat erämaahan.
Ensimmäisen kyydin jälkeen päädyimme yrittämään liftaamista uudelleen, koska matkaa Nuratavuorille oli yli 150 kilometriä erämaan halki. Poljimme toistaiseksi vain lyhyitä matkoja jalan kuntouttamisen vuoksi, joten veden hankkiminen olisi tullut ongelmaksi alueella. Niinpä seisoimme parin päivän päästä uudelleen tien sivussa, heilutimme isommille autoille ja toivoimme parasta. Lopulta isompi kuorma-auto pysähtyi. Valkoiseen t-paitaan pukeutunut mies astui rekasta ulos, kätteli Ottoa ja avasi takatilan, joka oli tyhjä! Punnersimme raskaan tandempyörän auton takatilaan ja hyppäsimme kyytiin. 50 kilometrin päästä ajoimme isomman kaupungin halki, jossa kuskimme Jabbor kertoi hakevansa kuorma-auton lastin. Niinpä, ei tuollaisia autoja kannattanut tyhjänä ajella.
Koska auton reitti kulki kuitenkin meille sopivasti, pysyimme mukana ja istuimme parin tunnin ajan uzbekistanilaisen graniittitehtaan pihalla odottamassa, että kuorma-auto saatiin lastattua. Sen jälkeen matka jatkui, kuuntelimme musiikkia ja juttelimme niitä näitä google-kääntäjän avulla. Lopulta Jabbor yritti ajaa graniittilastin kanssa pientä vuoristotietä pitkin meitä perille asti, mutta tie oli autolle liian jyrkkä. Reilun 150 kilometrin jälkeen hyvästelimme ystävällisen kuskimme, joka ei suostunut ottamaan edes korvausta kyydistä ja pyöräilimme viimeiset jyrkät 3 kilometriä majapaikkaamme Nurotavuorille.
Nurotavuoret eivät itsessään meitä suuremmin liikauttaneet. Majapaikka oli hyvä, ruoka kohtalaista ja maisemat kauniit, mutta matka Nurotavuorille oli meille unohtumattomampi, kuin itse kohde. Niin kuin usein kuluneiden kuukausien aikana oli käynyt.
Liftaamalla eteenpäin
11.4. Vastatuuli on kuin seinä. Tuntuu, ettemme etene juuri ollenkaan. Tie on epätasainen, ehkä huonoimpia koko matkan aikana ja jokainen möykky tuntuu epämukavasti penkin tärähtelynä. Oikealla puolella kohoavat Nurotavuoret ja vasemmalla kuiva aro jatkuu horisonttiin asti. Aydarjärvi ei näy, mutta sinne tuo alava alue lopulta johtaisi. Olemme aivan poikki. Pysähdymme pitämään ruokatauon pienen rakennuksen eteen. Tuuli tarttuu tavaroihin välittömästi ja yritän asettaa makuualustan päälle painavia tavaroita painoksi.
”Sääennusteen mukaan täällä tuulee vain 7 m/s”, sanon Otolle. ”No ei varmasti pidä paikkaansa. Ainakin tuplat, ellei enemmänkin”, Otto puhahtaa pastaa kokatessaan. Vesivarastomme ovat hupenemassa ja pohdimme, jaksaisimmeko vielä seuraavaan kaupunkiin asti. Yhtäkkiä viereen pysähtyy auto, josta nousee neljä ihmistä ulos. Aurinkolasipäinen mies puhuu nopeasti ja innostuneesti puhelimelle, samalla kun tulee kysymään mistä olemme tulleet. Saatuaan tietää, että olemme polkeneet Suomesta Uzbekistaniin, puhe jatkuu entistä kiivaampana puhelimen kameralle ja mies ojentaa minulle tölkillisen säilykelihaa. Kiittelen ja kysymme, tietääkö seurue, olisiko lähellä kauppaa. ”Meidän pitäisi saada lisää vettä.”
”Vettä?” Hetkessä mies palaa autolle, hakee sieltä jotain samalla kun nainen kaivelee takakontista vesikanisterin. ”Me olemme vaikuttajia ja nämä ovat meidän sponsorin tuotteita”, kameralle puhunut mies sanoo ja ojentaa meille suklaapatukoita samalla, kun nainen kuvaa meitä action-kameralla. Saamme heiltä kaksi tölkkiä lihaa, suklaapatukoita, vesikanisterin ja aurinkovarjon. Porukka jatkaa matkaa ja Otto toteaa: ”Tuolta se tuntuu kohdata uusia ihmisiä, kun joku koko ajan kuvaa kameralla.” Myöhemmin Oton koittaessa päähän asetettavaa aurinkovarjoa nauran makeasti vedet silmissä. En ole hetkeen nähnyt yhtä aikaa niin turhaa ja huvittavan näköistä esinettä.
Nurotavuorien jälkeen meitä vaivasi hillitön vastatuuli. Aamuisin se tuntui miellyttävältä, koska varjoja ei alueella liiemmin ollut, mutta etenimme hitaasti ja iltaisin telttaan tuli tuulen mukana hiekkaa. Selvisimme lopulta kuitenkin Jizzaxiiin, jossa viivyimme muutaman päivän hotellissa, kunnes meidän oli jatkettava matkaa kohti rajaa. 30 päivän mittainen oleskelumme Uzbekistanissa oli päättymässä ja meillä alkoi olla kiire.
Päätimme turvautua jälleen liftaamiseen ehtiäksemme rajalle ajoissa. Saimmekin suhteellisen helposti ensimmäisen kyydin romurautaa kuljettavalta nuorelta mieheltä, joka vei meitä reilun 50 kilometriä lähemmäs rajaa. Hänen suurin ihmetyksen aiheensa oli se, että meillä ei ollut lapsia. Lapset ja perhe olivat ylipäätään Uzbekistanissa suuressa arvossa, sillä mitä isompi perhe, sitä ”rikkaampi” oli. Lähes jokainen kohtaamamme ihminen kysyikin, oliko meillä lapsia.
Toisen kyydin saimme kohteliaalta vanhemmalta mieheltä, joka kutsui meidät myös kotiinsa vieraaksi. Meidän oli kuitenkin kiiruhdettava rajalle ja mies oli ajamassa eri suuntaan, joten reilun 50 kilometrin päästä kiitimme ja jäimme pois kyydistä. Yksi levoton telttayö vilkkaasti liikennöidyn tien vieressä ja toinen rauhallisempi hedelmäpuiden katveessa. Sen jälkeen poljimme Oybekin raja-asemalle, saimme leimat passiin ja olimme saapuneet 17. maahan matkallamme. Tadžikistan!