Vastoinkäymisiä valloittavassa Liettuassa

Liettuassa helteet jatkuivat. Heräsimme joka aamu paahtavaan aurinkoon jo teltassa ja leiriä kasatessa aurinko tuntui polttavalta. Kaatumisessa satuttamani polvi turposi hieman alkuun, mutta vaikutti siltä, että selvisin pelkällä mustelmalla. Käteen tullut ihonalainen haava alkoi vähitellen parantua jatkaessamme matkaa Liettuan maaseudulla. Rakastuimme Liettuaan. Virossa emme tavanneet juuri ketään, koska leiriydyimme aina kauas kaupungeista ja Latvia jäi jäyhän etäiseksi, mutta Liettuassa sydämelliset ihmiset saivat meidät tuntemaan olomme kotoisaksi tien päällä lukemattomista vastoinkäymisistä huolimatta. Liettua oli lämmin – niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin.

Sunny Nights camping – koti tien päällä

Vietimme ensimmäiset kaksi yötä Liettuassa Sunny Nights -leirintäalueella. Paikka on ennemminkin ’homestead’ tyylinen kotitila, jossa omistajat asuvat samassa pihapiirissä ja tarjoavat majoituspalveluita tontillaan. Paikan sydän on 1910-vuodelta säilynyt vanha postiasema, joka toimii nykyään bed&breakfast käytössä. Postiasema palveli aikoinaan hevosvaunuja, jotka matkustivat Riikan ja Kaliningradin välillä.

Olimme polkeneet jo useamman tunnin sateessa saapuessamme leirintään ja pohdimme paikan pihalla hetken, oliko se edes auki. Pihalla oli joukko moottoripyöriä ja astuin sisään olettamaani päärakennukseen. Keittiössä tiskasi mies kumisaappaat jalassa ja hänen lopulta päättäessään askareensa kysyin, oliko hän omistaja. Hän vastasi voimakkaalla liettualaisella aksentilla englanniksi ”kyllä, olen töissä täällä”, ja hymyili meille kysyvästi.

Kysyimme telttapaikkaa ja mies osoittautui olevan paikan omistaja, eikä ”vain töissä”. Vastaanotto oli lopulta mitä ystävällisin ja saimme valita vapaasti alueelta telttapaikan. Lopulta pystytimme teltan vanhan esiintymislavan katon alle päästen samalla suojaan mahdolliselta tulevalta sateelta. Sunny Nights Campingissä oli järjestetty koronavuosien alkamiseen saakka pienimuotoiset festarit vuosittain ja pienen lavan oli korvannut jo isompi lava. Vanha odotti uusimista ja nyt pääsimme sen katon alle yöpymään.

Ihastuimme paikan tunnelmaan välittömästi ja huolimatta ilomielisen äänekkäästä motoristiseurueesta nukuimme kuin tukki pienen esiintymislavan katon alla. Päätimme viettää paikassa toisenkin yön ja vapaapäivä sujui rennosti lekotellen. Latasimme akkuja (niin omia kuin kirjaimellisesti elektroniikkaa), teimme tavallisia arjen askareita ja nautimme leirinnän kiireettömästä tunnelmasta. Kävelimme läheiseen kyläkauppaan, jossa jokaiseen tuotteeseen oli laputettu niiden hinnat ja myyjä naputteli hinnat käsin kassakoneeseen, josta tulostui pienen pieni kapea kuitti. Kissat loikoilivat auringonpaisteessa ripustaessamme pyykkiä kuivamaan ja illan päätteeksi pääsimme vielä lämmittämään pihalla olevan tynnyrisaunan. Ainut ehto oli, että Otto osallistuisi saunan lämmittämiseen. Otto totesi paikan omistajalle olevansa tottunut puusaunan lämmittäjä ja niin jäimme lämmittelemään saunaa keskenämme omistajaperheen lähtiessä tapaamaan vanhempiaan.

Tuo kiireetön päivä ystävällisen perheen pitämässä leirinnässä (ja puhelu rakkaan siskon kanssa!) sai minut tajuamaan, miksi olin niin huolestunut koko ajan. Oivalsin, että kenties kontrolloinnin tarpeeni olikin tarvetta löytää turvaa alati muuttuvissa tilanteissa tien päällä. En voinut hallita missä nukun, saanko ruokaa tai vettä, mutta yritin hallita sitä siitä huolimatta ylihuolehtimalla asioista. Asian ymmärtäminen sai minut suhtautumaan lempeämmin itseäni ja meidän suoriutumistamme kohtaan. Sunny Nights Camping sai meidät tuntemaan olomme kotoisaksi ja mieli tuntui rauhallisemmalta lopulta pakatessamme pyörämme matkan jatkamista varten. Vihdoin huolestuminen alkoi vaihtua kutkuttavaan jännitykseen: mitä kaikkea meillä vielä olisikaan edessä?

Ristien mäki

Matkamme jatkui Liettuan rajan lähettyviltä kohti Kaunasia, Liettuan toiseksi suurinta kaupunkia. Pysähdyimme matkalla Ristien mäelle, nykyään suositulle nähtävyydelle ja pyhiinvaelluskohteelle. Ristien mäki mainitaan kirjallisissa lähteissä jo vuonna 1850, mutta ristien uskotaan ilmestyneen jo 1831 kapinan uhrien muistoksi. Mäki tuli erityisen tärkeäksi Neuvostoliiton aikana vastarinnan symbolina, ja ristejä tuhottiin useaan otteeseen. Vuonna 1993 paavi Johannes Paavali II vieraili mäellä, mikä lisäsi sen kansainvälistä tunnettuutta (lähde).Nykyään ristejä on alueella yli 100 000 ja paikka on tosiaankin mykistävä näky.

Ristejä oli valtavasti joka puolella: makaamassa maassa, roikkumassa toisessa ristissä tai toisiinsa nojaamassa juuri ja juuri pystyssä pysyen. Mäelle kulki jatkuva turistivirta, mutta siitä huolimatta kävellessämme ristien keskellä ainut mitä kuulimme, oli pienten puuristien helinä isompia metalliristejä vasten. Kuin kymmeniä lempeitä tuulikelloja vehreän kukkulan päällä lämpimän kesätuulen puhaltaessa kasvoillemme.

Uupuminen Kaunasissa

SIihen nähden, ettemme olleet treenanneet matkaa varten laisinkaan, olimme edenneet melko huimaa vauhtia Liettuaan asti. Helleaalto ja pitkät päivät pyörän selässä tekivät meidät väsyneeksi ja vastatuuli hidasti matkantekoa pyöräillessämme Liettuan peltojen keskellä. Tiet olivat kauniita, mutta meitä väsytti. Päästessämme Vilkijan kaupunkiin, vastoinkäymiset alkoivat todella.

Yritimme päästä joen ylittävälle autolautalle, mutta tietyöt sulkivat kylän läpi alas joen rantaan kulkevat tiet. Menimme ylös 11% jyrkkää mäkeä ja laskimme alaspäin vielä jyrkempää tietä pitkin, minkä jälkeen löysimme itsemme jälleen suljettujen teiden ja tietöiden luota. Lopulta löysimme reitin ja pääsimme laskettelemaan isompaa tietä joenrantaan lautalle, joka oli juuri sopivasti lähdössä. Siniraitapaitaiset miehet rahastivat meitä matkasta ja pääsimme joen yli ainoasta ylityspaikasta ennen Kaunasia.

Toisella puolella asfaltoitu pikkutie jatkui ja motoristit ja autot huristelivat meidän ohitse välillä töötäten, välillä peukuttaen ja välillä nyökäten meille. Pysähdyimme tien varteen bussipysäkille tekemään päivällistä, kun jo aiemmin päivän aikana näkemämme tummat pilvet kerääntyivät uhkaavasti taivaanrantaan. Pikakokkasimme pastaa meille ja keräsimme tavarat laukkuihin pikimmiten. Siirsimme pyörän pieneen pusikkoon suojaan ja ehdimme juuri saada syötyä, kun kaatosade alkoi. Teimme teltan maavaatteesta sadesuojan, mutta jonkin aikaa sen alla värjöteltyämme totesimme, että meidän olisi pakko jatkaa matkaa ehtiäksemme Kaunasiin ajoissa. Lisävaatekerroksien jälkeen palasimme sateeseen polkemaan ja suuntasimme Kaunasia kohti.

Kilometrit sujuivat kohtalaisen joutuisasti ja pääsimmekin polkemaan upealle pyöräilyreitille ennen Kaunasia. Sade yltyi lähestyessämme leirintäaluetta, mutta jatkoimme matkaa siinä toivossa, että pian saisimme leirin pystyyn ja lämmintä vaatetta päälle. Aloin olla pitkästä päivästä väsynyt ja taustalla oli jo useampi pidempi pyöräilypäivä, joten ajastus Kaunasista ja vapaapäivistä tuntui helpottavalta.

Niinpä voitte vain kuvitella, miten turhautuneita olimme todetessamme, että joen ainut ylityspaikka ennen Kaunasin keskustaa oli mahdoton kulkea pyörällä. Tietyöt sulkivat liittymisrampin isommalle tielle, joka muutenkin näytti olevan moottoritietä lähentelevä valtatie. Kysyimme apua vastaantulevalta naiselta, joka neuvoi meitä ajamaan kaupungin kautta. Tuskaisen pohdinnan jälkeen lähdimme kohti Kaunasin keskustaa väsyneinä, likomärkinä ja nälkäisinä. Kaupungin keskustassa olimme jälleen uuden ongelman edessä: joen vartta pitkin kulki kevyen liikenteen väylä, mutta sinne pääsi liittymään vain portaita pitkin. Olimme korkealla rantapenkereellä vilkkaasti liikennöidyn tien ja alhaalla olevan pyörätien välissä.

Tuossa hetkessä toivoin enemmän kuin mitään, että olisi koti johon mennä. Oma suihku ja oma sänky, omat turvalliset neljä seinää. Ohi kulki jatkuvalla virralla ihmisiä, mutta tunsimme olevamme muukalaisia. Kello lähestyi kymmentä, leirintäalueelta ei vastattu puhelimeen ja märät vaatteet liimautuivat kylmään hikiseen ihoon kiinni. Lähes tunti siitä, kun olimme todenneet aiemman sillan suljetuksi, löysimme lopulta reitin pyöräbaanalle ja pääsimme jatkamaan matkaa leirintäalueelle.

Matkanteko sujui tosin tuskaisen hitaasti, sillä kaupungin keskustassa sattui juuri olemaan lauantai-iltana festarit ja tivoli, ja liikkeellä tuntui olevan satoja ihmisiä. Pujottelimme ihmisvirran läpi väsyneinä. Lopulta leirintäalueella pääsimme pujahtamaan alueelle puomin ohi, mutta henkilökuntaa ei ollut enää paikan päällä ja purskahdin itkuun pelkästä väsymyksestä ja turhautumisesta. Ystävällinen liettualainen mies tuli kuitenkin eräästä matkailuautosta tarjoamaan meille apua ja kehotti meitä vain pystyttämään teltan ja maksamaan aamulla. En ollut hetkeen ollut niin väsynyt sekä fyysisesti, että henkisesti.

Kohti Puolaa

Jatkoimme matkaa Kaunasin leirintäalueelta vasta neljän yön jälkeen. Vietimme vapaapäivät lähinnä syöden ja läheisestä uimarannasta nauttien. Leppoisa oleskelu tuli tarpeeseen, sillä olimme polkeneet Liettuan rajalta kolme yli 70 kilometrin mittaista päivää, mikä oli meidän kuntotasolla melko paljon. Lähtiessämme lopulta leirintäalueelta pyörästä kuului outo naksuva ääni ja pitkään äänen lähdettä etsittyämme Otto huomasi etupyörän pari löysää pinnaa. Kiristämisen jälkeen ääni katosi ja pääsimme viimein jatkamaan matkaa pois Kaunasista.

Kaunasin jälkeen löysimme kauniin leiripaikan joen rannalta läheltä Prienain kaupunkia. Leirin pystytyksen aikana kuului kuitenkin kauempaa mölyä, kuin urheilutapahtuman kuulutuksia ja yleisön hurrausta. Meteli jatkui koko illan ajan ja vielä viimeisiä iltatoimia tehdessämme kuulutukset ja hurraukset vaihtuivat yhteislauluihin ja tanssimusiikkiin. Jonkin aikaa asiaa googletettuamme sain selville, että Prienaissa oli meneillään Liettuan jalkapalloliigan peli, josta meteli kantautui vettä pitkin leiripaikalle asti. Vielä yhden aikaan yöllä nukkumaan mennessä musiikki raikasi selkeästi telttaan asti, mutta päivän väsymys vei lopulta voiton ja vaivuimme uneen.

Huolimatta siitä, että vastoinkäymiset jatkuivat vielä Kaunasin jälkeenkin, päällimmäisenä Liettuasta jäivät mieleen upeat maaseututiet rypsipeltoineen, ystävälliset kohtaamiset ihmisten kanssa ja herkulliset plombyras-jäätelöt. Eksyimme vielä ennen Puolan rajaa pehmeän mutaisille hiekkateille ja minun selkävaivojen lisäksi Otolla alkoi krampata pohkeesta. Niinpä lähestyessämme Puolan rajaa lyhensimme päivämatkoja ja yritimme pysähtyä huoltamaan kehoa enemmän.

Lukemattomat kattohaikarat vierustivat teitä matkatessamme kohti Puolan rajaa ja olin kiitollinen siitä, että saimme tehdä tätä matkaa tässä ja nyt, yhdessä. Yövyimme Liettuan kirkasvetisimmän järven rannalla, tapasimme vanhan miehen, joka oli tehnyt asepalvelusta Neuvostoliiton aikaan Karjalassa radistina ja meidät ikuisti filmikameralla mies, joka osasi sanoa suomeksi ”lusikka”. Ylittäessämme rajan Puolaan tiesin, että Liettua jäisi lämpimäksi läikäksi sydämen perukoille.