Siirry suoraan sisältöön

Via Baltica

Latvia osoittautui vastakohtien maaksi. Hankalia reittejä, vähäisiä ihmiskontakteja ja ääripäiden Riikan kaupunki. Tarttumapintaa Latviaan jäi vähän, sillä lopulta päädyimme polkemaan maan halki lyhyintä reittiä pyöräreittien osoittautuessa mahdottomaksi polkea. Varmasti Latvialla olisi tarjota enemmänkin, mutta tällä kertaa koimme ihan pintaraapaisun ja matkamme Latvian halki jäi vain viiden päivän mittaiseksi.

Latvialaiset pyörätiet

Ylittäessämme rajan Latviaan poljimme noin vajaat kymmenen kilometriä rajalta pienen lammen rannalle leiriytymään. Käytämme pääosin leiripaikkojen löytämiseen park4night-nimistä sovellusta ja tämänkin leiripaikan olimme löytäneet kyseisen sovelluksen avulla. Jännitin, millaista olisi ensimmäisessä uudessa maassa, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että samat linnut lauloivat Latviankin puolella, samat hyttyset parveilivat tehdessämme leiriä ja samalla lailla rutiinit jatkuivat, vaikka maa ja kieli vaihtuivatkin.

Hyttysten määrä yllätti, sillä jotenkin olimme olettaneet niitä olevan toukokuussa vähemmän. Säät olivat toki lämpenemässä ja leiriydyimme usein veden ääreen, mikä selitti runsasta hyttysten määrää. Pesin pyykkiä pilkkopimeässä valtavan äänekkäiden sammakoiden kurnuttaessa lammen vastarannalla ja Otto korjasi illan viimeisenä työnään ulkoteltan narua, jonka jokin eläin oli järsinyt katki edellisenä yönä. Pimeässä oleminen hermostutti minua ja yritin tehdä iltatoimet mahdollisimman nopeasti päästäkseni teltan suojiin. Sisällä teltassa olo tuntui kotoisalta ja turvalliselta, tutulta.

Seuraavana aamuna lähdimme polkemaan hiekkatietä pitkin kohti lähintä kaupunkia, Salatsia. Ostimme ruokaa ja välipalaa kaupasta ja jatkoimme matkaa kohti etelää. Yritimme välttää polkemista Via Balticalla, sillä lyhytkin hetki tuolla eurooppatien osuudella Baltian maiden läpi tuntui uhkarohkealta yritykseltä päästä hengestään rekkojen kiitäessä jatkuvalla syötöllä vain metrin kahden päästä. Via Baltica on siis osa eurooppatietä, jota pitkin pääsee Suomesta Baltian maiden kautta Puolaan ja edelleen kaikkialle Keski-Eurooppaan.

Yritykset pysyä Via Baltican ulkopuolella osoittautuivat kuitenkin mahdottomiksi. Poikkesimme valtatieltä tekemään lounasta hiekkatien varteen ja päätimme jatkaa matkaa hiekkatien puolella lyhyen matkaa. Tie osoittautui kuitenkin hyvin pian mahdottomaksi ajaa pyörällä, sillä suurimman osan ajasta pohja oli hyvin hienoa, pehmeää hiekkaa. Työnsimme pyörää suurimman osan ajasta ja laskimme metrejä tien päättymiseen. Edellisen päivän pyörän taluttaminen Viron puolella oli vielä tuoreena muistissa ja tapahtumat tuntuivat toistavan itseään. Nauroimme epätoivoisina Latvialaisille ”pyöräreiteille” ja kuljimme päättäväisesti eteenpäin.

Loppupäivän päädyimme polkemaan kuitenkin Via Baltican vartta, sillä pehmeät hiekkaiset ja ajokelvottomat tiet riittivät meille tältä erää. Alkuun piennarta oli alle puoli metriä ja Otolla meni kaikki keskittymiskyky siihen, että hän pysyi tien laidassa ajamatta joko ojaan tai autojen alle. Rekkaliikenne oli jatkuvaa ja autot ajoivat ohi suurilla nopeuksilla. Eniten vaaratilanteita aiheuttivat hullut ohittelijat, jotka lähtivät ohittamaan meitä vaikka vastaan olisi tulossa rekkoja ja muuta liikennettä. Matkahuumassa unohdimme päivällisen kokonaan ja ruokahalu tuntui kadonneen lämpimässä säässä urheillessa tyystin. Spurttasimme 40 km kahteen tuntiin ja Saulkrastissa olimme harmaan tomun, hien, aurinkorasvan ja hyttysmyrkyn peittämiä. Tuntui uskomattoman hyvältä, kun Otto löysi meille leirinnän 10e hintaan ja pääsimme suihkuun! Leirinnässä ei ollut muita meidän lisäksi, mutta aamuneljältä junat aloittivat kulkemisen viereisellä junaradalla ja jytinä tuntui teltassa asti tunnin välein.

Saulkrastin Womocamp-leirintäalueella juna kulki aivan leirintäalueen vierestä.

Seuraavana päivänä yritimme seurailla virallista Eurovelo13-pyöräilyreittiä, mutta edellisten päivien tapahtumat toistuivat jälleen ja pyöräreitti kulki kirjaimellisesti metsäpolkua pitkin. Hullunkurisinta asiassa oli se, että metsään oli pystytetty virallisia pyöräilyliikennemerkkejä ja vastaan tuli useampiakin pyöräilijöitä. Olivatko kaikki Latvialaiset pyöräreitit todella tällaisia?

Riika

Jo alkuvaiheessa kävi selväksi, miten vastakohtien kaupunki Riika oli. Toisaalla vanhoja ränsistyneitä taloja ja neuvostoarkkitehtuuria, kun taas katsetta kääntäessä näki toinen toistaan upeampia rakennuksia. Riikaan saapuessamme pyöräilimme upean puiston läpi, jossa tuli vastaan kaikenikäisiä ja -näköisiä ihmisiä niin rullaluistimilla, pyörillä kuin kävellenkin. Suuri osa katseli meitä ihmeissään ja ehkä huusi jotain hämmästynyttä, osa näytti peukkua ja osa vain vilkaisi ohi mennessään.

Riikan keskusta oli ensikosketuksesta asti uuvuttava ison pyörän ja lastin kanssa. Pujottelimme liikenteen seassa, etsimme sopivaa rakoa pyörän kanssa, soitimme kelloa kävelijöiden ajautuessa kevyen liikenteen väylän laidasta toiseen ja kärsivällisenä Otto talutti pyörää tiukoista kulmista. Loppukoettelemuksena ennen Riikan leirintäaluetta oli vielä valtava silta, jossa jouduimme pujottelemaan pylväiden, aidan ja vastaantulevan liikenteen välissä.

Tällä sillalla muiden pyöräilijöiden ohitukset sujuivat vielä helposti.

Olimme jo päättäneet viettää Riikassa vapaapäivän ja se tuntui entistä paremmalta ajatukselta seuraavana aamuna. Aikataulut tuntuivat stressaavilta, murehdin kestääkö selkäni pitkää matkaa ja seurasimme jatkuvasti tiukkaa budjettiamme. Paikallaanolo rauhoitti mieltä ja antoi aikaa sopeutua jatkuviin muutoksiin, joten kiireetön aamu leirintäalueella tuntui helpottavan rennolta porottavasta auringosta huolimatta. Tapasimme saksalaisen pariskunnan, joka oli matkalla Itämeren ympäri ja juttelimme pitkään retkipyöräilystä ja kaikesta muusta sen ympärillä. Pesimme vihdoin pyykkiä pyykinpesukoneella (luksusta!), kävimme kävelemässä Riikan keskustassa ja söimme taivaallisen hyvää pizzaa paikassa, jota saksalaispariskunta oli meille suositellut.

Kaatuminen

Tandempyörässämme on se hyvä puoli, että siinä on kaksi täysin erilaista ajoasentoa. Etummainen nojapyöräilee, kun taas takana oleva pyöräilee tavanomaisessa asennossa ja samalla huolehtii ohjaamisesta ja jarruttamisesta. Vaihdoimme Riikassa paikkoja ja siirryin ajamaan takana Oton siirtyessä etupenkkiin. Vaihtelu teki hyvää, mutta huomasin heti miten paljon raskaampaa takana oleminen on. Otolle pyörän ohjaaminen oli tuttua ja helppoa, mutta itse jouduin hakemaan sopivaa tapaa jarruttaa ja pysähtyä liikennevaloihin. Kävimme hoitamassa vielä Riikan keskustassa muutamia asioita ennen matkan jatkamista ja jatkuva pysähtely raskaalla pyörällä tuntui uuvuttavalta. Arvostin sitä, että Otto viihtyi takana ja oli tuonut meidät Riikaan saakka.

Riikasta jatkoimme matkaa kohti Liettuan rajaa. Paikkojen vaihto oli sujunut hyvin huolimatta siitä, että koin takana olemisen raskaaksi, ja polkeminen kaupungin ulkopuolella tuntui helpolta. Olimme polkeneet jo noin 40 kilometriä päivän aikana ja reilut 10km ennen suunnittelemaamme leiripaikkaa saavuimme metallisillalle, joka ylitti isomman tien. Pyörä kulki siltaa ylös hyvin, mutta yläpäässä tajusimme käännöksen olevan liian tiukka pyörälle. Hidastin vauhtia ja yhtäkkiä huomasimme kallistuvamme vasemalle ja kaaduimme. En voinut tehdä mitään asian estämiseksi ja otin kädellä vastaan. Tunsin, kuinka metalli pureutui kämmeneeni ja huusin Ottoa auttamaan. Paniikki ja pelko nousivat kurkkuun isoksi palaksi, kun pohdin, olinko onnistunut rikkomaan kädestä tai polvesta jotain. Harmitti.

Poljimme läheiselle kaupalle ostamaan ruokaa ja pidin pakastevihanneksia polven päällä. Kämmeneen tuli ihonalainen haava, joka tykytti kivusta. Onneksi pystyin polkemaan ja kyykistymään ja pääsimme jatkamaan matkaa leiripaikalle. Vaihdoimme paikat jälleen niin, että Otto palasi ohjaamaan pyörää. Leiriydyimme Olainen kaupungin virkistysalueen uimarannalle ja olimme jälleen vasta ilta 22 aikoihin perillä. Yhden aikaan yöllä tuntui maailman parhaalta päästä omaan telttaan retkipeiton alle nukkumaan.

Ukkosmyrskyssä Liettuaan

Heräsimme rannalla jälleen porottavaan aurinkoon. Lämpö tuntui kärventävältä varjottomalla rannalla ja pakkasimme leiriä paikallisten uimareiden tullessa virkistäytymään aamu-uinnille. Etsimme varjoisan paikan aamupalalle ja murehdin polven ja kämmenen tilannetta. Kämmen oli hellä ja ihon alle oli vuotanut verta. Polvi ei ollut sen enempää turvoksissa, kuin edellisenä iltana ja lähdimme lopulta polkemaan kohti Liettuan rajaa. 27 asteen lämpö hikoilutti ja hiekkatiet olivat pölyävän kuivia autojen ajaessa ohi. Hiekkapöly laskeutui iholle takertuen aurinkorasvan ja hien tahmaamaan ihoon.

Kilometrit kuluivat joutuisasti, mutta loppupäivää kohti aloimme väsähtää. Lähestyessämme Liettuan rajaa tummat pilvet kerääntyivät taivaanrantaan ja alkoivat lähestyä meitä. Jyrinä kuului jo kauempaa ja myrskytuuli riepotteli puita. Hetkeksi tuli aivan tyyntä, kunnes kaatosade alkoi ja kastuimme läpimäriksi. Pyöräilimme Liettuan rajan lähellä olevaan Elejaan kauppaan hakemaan syötävää ja vaihdoimme lämpimämpiä vaatteita päälle. Matka jatkui täysin suoraa tietä Latvian ja Liettuan rajan yli ja jatkoimme polkemista sateessa kohti seuraavaa leiripaikkaa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *