Viikko Virossa

Niin koitti lähtöpäivä. Yövyimme viimeisen yömme Suomessa hotellissa Jätkäsaaressa käytännön syistä. Halusimme minimoida lähtöaamun siirtymisiä ja toisaalta levätä vielä yhden yön rauhassa kahdestaan. Edeltävien viikkojen järjestelyt muuttoineen ja muuttosiivouksineen olivat uuvuttaneet meidät ja nyt reissun ollessa aluillaan tuntui, että kaipasimme ennen kaikkea rauhallista starttia. Aiempiin pyörämatkoihin verrattuna tämä oli erilaista – pakkasimme koko elämämme pahvilaatikoihin varastoon, hyvästelimme perheen ja ystävät ja lopetimme työt tutuissa työpaikoissa. Tuleva seikkailu tuntui kutkuttavalta, mutta reissuun lähtemiseen liittyi paljon myös luopumista. Kenties se antaisi tilaa jollekin uudelle, ajattelin.

Tallinna

Lauttamme kohti Tallinnaa lähti perjantaiaamuna aikaisin ja vielä satamassa Oton ystävä tuli hyvästelemään meitä, mikä lievitti huomattavasti vatsanpohjassa asti tuntuvaa jännitystä. Matelimme autojen seassa lautan autokannelle ja lautan irtautuessa satamasta kyyneleet tulvahtivat silmiini. Sinne jäi kotimaa, Suomi, yli vuoden ajaksi.

Tallinnassa pysähdyimme ensimmäiseksi kauppaan ostamaan vettä ja ruokaa. 5l vesikanisteri maksoi 59 senttiä! Mieli paloi jo tien päälle ja Tallinnan kiertely sen kummemmin jäi meiltä välistä. Sen sijaan suunnittelimme polkevamme noin 30 kilometriä metsähallitus RMK:n ylläpitämälle leiripaikalle, mutta Tallinnasta pois pääseminen osoittautui työläämmäksi, kuin olimme odottaneet. Polkeminen vilkkaasti liikennöidyn tien varrella stressasi ja autot suhasivat ohitsemme hurjaa vauhtia ja hyvin läheltä.

Odotimme molemmat pääsemistä Viron maalaisteille, pois valtateiden varrelta. Tallinnan lähettyvillä asuinalueet olivat erikoisia, melko köyhänkin näköisiä. Aidatut pihat kiinni toisissaan, puut ja vehreät istutusalueet loistivat poissaolollaan ja huonokuntoiset tiet seurasivat toistaan. Vaikka Viron talous onkin kasvusuuntainen ja valtiolla on velkaa verrattain vähän, maan köyhä historia näkyi jo alkumetreillä arkkitehtuurissa ja infrastruktuurissa.

Ensimmäisten kilometrien aikana todellisuus iskeytyi päin kasvoja. Todellako aioimme viettää vuoden näin, jatkuvasti säätäen, ruokaa ja vettä etsien ja joka päivä miettien, missä viettäisimme seuraavan yön? Edessä olevaa matkaa ajatellessa tuntui epäuskoiselta, että edes pystyisimme siihen ja Ottoa mietitytti, miten pitkälle pyörämme todellisuudessa kestäisi. Epäilyistä huolimatta etenimme kilometri kilometriltä ja päätimme uskoa mahdottomaan.

RMK:n leiripaikat

Olin jo ennen matkaa nähnyt eräässä pyörämatkailijoiden facebook-ryhmässä vinkin Viron metsähallitus RMK:n ylläpitämistä leiripaikoista. Nämä osoittautuivat käytännössäkin erinomaisiksi telttapaikoiksi ja saimmme hyvinkin pehmeän laskun pyörämatkailuarkeen.

Ensimmäisen illan Ohtu lõkkekoht osoittautui oivalliseksi leiripaikaksi. Paikalla oli ulko-wc, nuotiopaikka, roskis, piknikpöytä ja runsaasti tilaa. Laitoimme leirin pystyyn, joimme kaupasta löytämäämme georgialaista suosikkilimsaamme ja söimme suomalaisia pirkka-sipsejä. Oli todella kylmä untuvatakista huolimatta ja telttaan mennessä tuntui hyvältä kääriytyä untuvapeiton alle. Ensimmäinen päivä takana, hyvin monta samanlaista edessä.

Hyvin nopeasti kävi myös ilmi, että Virossa on erittäin paljon punkkeja. Aloimme tehdä punkkitarkastuksia aina vaatteiden vaihdon yhteydessä, sillä aamulla teltasta herätessä telttakangasta pitkin saattoi kiipeillä useitakin punkkeja. Ensimmäiset yöt olivat hyytävän kylmiä ja lämpötila laskikin nollan tietämille. Nukahdimme lintujen lauluun virolaisissa metsissä ja aamuisin heräsimme telttakankaan läpi pilkottavaan auringonpaisteeseen.

Kolme ensimmäistä yötä vietimme RMK:n leiripaikoilla. Peseytymismahdollisuutta ei ollut ja aloin jo haaveille suihkuun pääsemisestä. Lämmitimme järvivettä retkikeittimellä ja saimme haaleaa pesuvettä kasaan taittuvaan pesuvatiin, joka meillä oli mukana. Suojasimme toisiamme pyyhkeillä peseytyessämme vartalon osa kerrallaan ja nauroimme oman touhumme järjettömyydelle.

Seikkailuja Viron maaseudulla

Ajoimme Tallinnasta kohti Pärnua hieman Viron länsirannikkoa kohti koukaten. Ihmettelimme neuvostoaikaisia rakennuksia ja asuintaloja, hämmästelimme kattohaikaroiden sähkötolppiin tekemiä huteria pesiä ja nautimme hiljakseen lämpenevästä ilmasta.

Rummun kylässä pysähdyimme Rummu Karjäärin vanhalle louhokselle, joka sijaitsee vanhan vankilan vieressä. Vankilan vangit joutuivat työskentelemään louhoksella Viron neuvostotasavallan aikaan. Nykyään louhoksen aluetta yritetään kehittää turistinähtävyyden lisäksi virkistyskohteeksi ja paikalla oli useita mainoksia tulevan kesän tapahtumista. Paikkaan oli pääsymaksu, mutta edeltävistä turisteista mallia ottaen pusersimme itsemme yhtä aikaa portista läpi ja maksoimme budjettitietoisina maksun vain yhdestä henkilöstä. Paikka oli samalla kiehtova ja karmiva, eikä kohteen vieressä kulkevan tien toisella puolella olevat neuvostoaikaiset kerrostalot parantaneet paikan tunnelmaa.

Saimme myös suosituksen eräältä virolaispariskunnalta pyöräillä kesken jäänyttä rautatien pohjaa. Ilmeisesti rautatieprojekti oli jäänyt kesken rahojen loppumisen vuoksi, mutta kesken jäänyttä ratapohjaa hyödynnettiin nyt pyöräilyreittinä. Pyöräilimme kolmannen päivän aamuna reilun 10 kilometrin matkan kyseistä reittiä ja sitä voi todellakin suositella kokeilemaan, jos Viron länsirannikolle ja Haapsalun suuntaan on suunnitteilla pyöräretki. Hauska kokemus.

Lähestyessämme Pärnua eksyimme Audrun entiseen kuntaan (nyk. osa Pärnua), jossa teitä reunustivat upeat lehmusrivit ja riippusillat halkoivat jokea. Aurinko alkoi paistaa sopivasti ja pysähdyimme ihmettelemään ilta-auringossa kylpeviä upeita rakennuksia.  Tuntui, kuin Pärnu toivottaisi meidät tervetulleeksi.

Pärnu

Pärnuun saapuessamme olimme pyöräilleet 200 kilometriä. Jollekin kyseinen matka voisi mennä jopa päivässä tai kahdessa, mutta me olimme saaneet kulutettua matkaan neljä päivää. Teimme ensimmäisen leirin Valgerannan hiekkarannelle, joka oli ehdottomasti tähänastisen matkan upein telttapaikka. Kävimme kastautumassa meressä, tosin rannassa sai kävellä monta kymmentä metriä, jotta vettä ylsi edes polviin asti. Epämääräinen talviturkin heitto tuli tosin tarpeen, sillä vihdoin olo tuntui puhtaammalta kuin useisiin päiviin.

Pärnussa leiriydyimme ensimmäistä kertaa maksulliseen campingiin ystävällisen rouvan takapihalle omenapuiden katveeseen. Kiireettömät päivät Pärnussa tulivat tarpeeseen, sillä emme olleet juurikaan kevään aikana treenanneet matkaa varten selkäongelmieni vuoksi. Niinpä kävimme ulkona syömässä erään somessa tapaamamme suomalaisen tuttumme kanssa ja uppouduimme retkipyöräilyteemaiseen keskusteluun, vierailimme Tervise Paradiisin vesipuistossa laskemassa vesiliukumäkiä ja totuttauduimme siihen, että vapaapäivistäkin kuuluu nauttia, jos mielii viettää vuoden pyörän selässä.

Kohti Latviaa

Pärnusta matka jatkui kohti Latvian rajaa Itämeren rantaa myötäillen. Yövyimme viimeisen yön Virossa pienessä niemenkärjessä, jossa rannassa seisoi kummallisia hökkeleitä, vesi oli täysin tyyni ja vedestä pistävien kivien päällä nökötti erilaisia vesilintuja. Huumaavan kaunis auringonlasku saatteli meitä ja toivotti meidät leiripaikalle tervetulleeksi. Yhden ranskalaisen matkapakun lisäksi saimme olla rauhassa. Aamulla heräsin ihmettelemään toisen kenkäni puuttumista ja totesin sen kulkeutuneen muutamien kymmenien metrien päähän teltasta. Telttaa kasatessa kävi myös ilmi, että telttanarut oli järsitty katki ja epäilyksemme kohdistuivat mahdollisesti kettuun. Onneksemme kenkä oli tallella ja telttanarut saimme korjattua mukana olevalla varanarulla, joten suurempia vahinkoja ei päässyt käymään.

Lähestyessä Latviaa eurooppatie E67 eli niin sanotun Via Baltican välttäminen kävi yhä vaikeammaksi. Jatkuvan rekkaliikenteen ja korkeiden nopeuksien vuoksi halusimme välttää kyseistä tietä, mutta vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Viimeisenä päivänä Virossa päädyimme kävelemään luonnonsuojelualueen halki kulkevaa vaelluspolkua pitkin osin pyöräillen, mutta pääosin pyörää taluttaen hienojakoisen hiekan peittämällä metsäpolulla. 7 kilometrin matkaan kului lähes puolitoista tuntia ja olimme jo epätoivon partaalla päästessämme lopulta takaisin Via Baltican varteen.

Loppupäivän pysyimme visusti kunnollisten teiden varrella ja poljimme päättäväisesti kohti Viron ja Latvian rajaa. Myöhäisen päivällisen jälkeen poljimme vielä viimeiset 20 kilometriä ja ylitimme viimein rajan Latvian puolelle. Viikko Virossa ja ensimmäinen viikko tien päällä oli takana ja edessä oli uusi maa, uusi kieli ja uudet ihmiset.