Viimeisillä kilometreillä

Kävi niin kuin ajattelinkin käyvän: blogipostaukset jäivät kilometrien lisääntyessä. Kiinan jälkeen pidimme loman Pohjois-Vietnamissa, mutta matkan lähestyessä loppuaan jouduimme jälleen kiristämään tahtia. Lisäksi väsyimme Kiinan aikataulupaineista enemmän kuin odotimmekaan ja tuo väsymys varjosti matkantekoa vielä pitkään. Toisaalta suosin nopeaa sosiaalista mediaa sen palkitsevuuden takia. Ehkä Instagramin algoritmit tyydyttivät dopamiinireseptoreideni kroonisen vajeen.

Nyt nuo hetket Kiinassa ja Vietnamissa tuntuvat jo kaukaisilta. Olemme hyvin lähellä Singaporen rajaa. Niin lähellä, että voisimme sanoa onnistuneemme. 618 päivää sitten astuimme lauttaan Helsingissä ja aloitimme elämämme pisimmän ja uskomattomimman seikkailun. Me todella pyöräilimme Suomesta Singaporeen itse tehdyllä tandempyörällä.

Ehkä palaan vielä myöhemmin kirjoittamaan Vietnamista, Laosista, Thaimaasta ja Malesiasta.  Mutta nyt reissun käydessä vähiin, en pysty enää keskittymään menneisiin tarinoihin, vaan mieli odottaa kärsimättömänä maaliviivalle pääsyä. 

Matkaa maata pitkin on takana yli 20 000 kilometriä ja tuosta olemme pyöräilleet lähes 14 000 kilometriä. Ilman merkittävää urheilutaustaa, treenaamista tai erityisiä kykyjä. Meillä oli vain tahto nähdä ja kokea maailmaa polkupyörän selästä käsin.

Tässä vaiheessa minulla ei ole antaa mitään suuria sanoja, ajatuksia tai päätelmiä siitä, miten tämä matka on muuttanut meidän elämäämme tai millaisena näemme maailman nyt. Matkustaminen ei maagisesti muuta sinua ihmisenä. Meitä painaa sekä aikataulu että rahallinen tilanne ja uskon, että on viimein aika palata kotiin.

Yhtä asiaa kuitenkin mietin. Olemme kuulleet lukemattomia kertoja ihmisten sanovan, kuinka he eivät pystyisi tekemään tällaista matkaa. Monet ovat sanoneet, kuinka olemme heidän mielestään rohkeita, vahvoja tai jollain tavalla erityisiä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä kukaan ei ole erityinen vaan olemme kaikki samanarvoisia.

Yksi lempisitaateistani menee näin: ”Me yliarvioimme sen, mitä voimme tehdä yhden päivän aikana ja aliarvioimme sen, mihin kykenemme koko elämämme aikana.”  En tiedä kenen viisaita sanoja siteeraan, mutta aina ajatellessani tuota lausetta mietin vain, miten totta se onkaan (yliarvioin tämänkin päivän ja istun naputtelemassa koneella yömyöhään).

Kuka tahansa voi ottaa polkupyörän, pyöräillä muutaman kilometrin, ja toistaa tuon monta päivää peräkkäin. Ajattelenkin, että pitkä pyörämatka on ennen kaikkea henkinen matka. Se, millaisia henkisiä matkalaukkuja otat matkalle mukaasi, vaikuttaa suuresti matkan lopputulokseen. Oletko valmis kohtaamaan pelkosi? Oletko valmis asettumaan olosuhteiden armoille? Pystytkö kohtaamaan ihmiset matkallasi ennakkoluuloitta ja avoimesti?  Ja ennen kaikkea, pystytkö olemaan sinut oman epätäydellisen, väsyneen ja rikkinäisen versiosi kanssa?

Joka tapauksessa, kiitos sinulle, joka olet lukenut tarinoitamme, seurannut matkaamme ja pitänyt meitä ajatuksissasi. Tämä matka on ollut unohtumaton, värikäs, joskus väsyttävä ja usein jännittävä ajanjakso elämässämme. Tulee olemaan tunteellista päättää se ja astua seuraavasta ovesta uuteen seikkailuun. Mitä ikinä sen oven takana onkaan.