Bosnia&Hertsegovina tandempyörällä

Bosnia ja Hertsegovina ja sen ihmiset jättivät meihin lähtemättömän jäljen. Nimittäin hyvät kokemukset eivät rajoittuneet vain jo aiemmin kirjoittamiini kohtaamisiin, vaan maa jatkoi yllättämistä koko kolmen viikon ajan, jotka vietimme siellä pyöräillen. Kerta toisensa jälkeen saimme yllättyä Bosnia ja Hertsegovinan upeasta luonnosta, ihmisten vieraanvaraisuudesta ja seikkailuista, joita maa meille tarjosi. Nousimme vuorilla korkeammalle kuin kertaakaan aiemmin reissun aikana, söimme aamupalaa pienessä kylässä erään perheen luona ja tuskailimme ehkä vaikeimmat 20 kilometriä ikinä maan eteläosissa Ćiro Trail -nimisellä pyöräreitillä.

Kupresin tasanko

Koska emme tienneet Bosnia ja Hertsegovinasta mitään etukäteen, emme myöskään olleet suunnitelleet mitään erityistä reittiä maan sisällä. Tuntui, että etenimme sattuman kautta upeasta kohteesta toiseen. Kupresin tasanko (Kupreško polje) on suuri laakso ja tasankoalue Länsi-Bosniassa, Kupresin kaupungin ympäristössä. Se sijaitsee noin 1100 metriä merenpinnan yläpuolella ja on tunnettu karuista vuoristomaisemistaan, laajoista niityistään ja laidunmaistaan. Kupresin tasanko on suosittu erityisesti talviurheilun ja hiihtokeskustensa vuoksi, mutta alueen jylhä luonto vetää matkailijoita puoleensa ympäri vuoden.

Saavuttaessamme hiljakseen Bosnia ja Hertsegovinan puoliväliä, minua alkoi kiinnostamaan maisemat ylempänä vuoristoissa. Kupresin tasanko osui reitillemme matkalla Mostariin ja niin otimme suunnaksi kiipeämisen korkealle tasangolle yli 1 100 metrin korkeuteen merenpinnasta. Yövyimme yhden yön ennen Kupresin tasankoa Janjske Otokessa, maagisessa paikassa Pliva-joen varrella. Emme tosin tienneet, että paikka on hyvinkin suosittu turistikohde paikallisille. Onnistuimme turistien määrästä huolimatta löytämään teltalle paikan vanhan miehen ”leirintäalueelta”, jossa oli lähinnä muutama pöytä ja hyvin alkeellinen vessa. Me emme kuitenkaan paljon tarvinneet ja rauhallinen pieni saari joen keskellä kelpasi meille paremmin kuin hyvin.

Aamulla heräsimme puheensorinaan ja joen keskellä oleva pieni saari alkoi täyttyä seurueesta, joka kantoi paikalle ruokia ja juomia siinä määrin, että niillä olisi voinut ruokkia isommankin porukan. Nuotiopaikalle alettiin viritellä tulta ja pian paikalle kannettiin kokonainen possu tangossa roikkuen. Pakkasimme leiriämme ja seurue oli vähintään yhtä kiinnostunut meistä, kuin me olimme heidän puuhistaan. Lopulta nuorempi nainen tuli juttelemaan meille ja tarjoamaan ruokaa. Emme jääneet syömään, mutta siitä huolimatta saimme suolaista piirakkaa, makeita kookosleivoksia ja coca-colaa (kun olimme ensin kohteliaasti kieltäytyneet rakista, paikallisesta viinasta). Saimme selville, että seurue olikin yhtä sukua tai perhettä, joka oli kokoontunut juhlimaan ja viettämään yhteistä aikaa.

Lopulta lähdimme kiipeämään kohti Kupresia. Jalat eivät olleet toipuneet edellisistäkään nousuista ja eteneminen tuntui raskaalta. Pari lehmää liittyi tielle ja kulki samaa matkaa meidän kanssa, kun talutimme pyörää ylämäen jyrkimmässä kohdassa. Välillä ne vaelsivat kaistalta toiselle aiheuttaen kapealla vuoristotiellä pieniä ruuhkia, mutta meitä ne vain hymyilyttivät. Kun pysähdyimme, lehmätkin pysähtyivät ja näin jatkoimme muutaman kilometrin ajan. Saavutimme Kupresin tasangon vasta iltahämärällä. Maisema muistutti meitä Islannista tai Suomen Lapista ja auringonlaskun aikaan karu maisema muuttui suorastaan kullanhohtoiseksi.

Pyöräilimme vuorten ympäröimän tasangon halki Kupresiin ja vaikka dynamovalot lakkasivat yhtäkkiä toimimasta, sekään ei haitannut otsalamppujen valaistessa meille tietä. Olimme nousseet raskaita ylämäkiä useamman päivän putkeen, joten Kupresissa päätimme pitää pari vapaapäivää, jotka kuluivat lähinnä levätessä.

Blidinjen luonnonpuisto

Kupresista matka jatkui kohti Blidinjeä, joka on yksi Bosnia ja Hertsegovinan tunnetuimmista luonnonpuistoista. Vuonna 1995 perustettu Blidinjen luonnonpuisto kattaa noin 364 neliökilometriä, ja se on tunnettu monipuolisesta luonnostaan, historiallisista kohteistaan ja kulttuuriperinnöstään. Puiston keskeisin nähtävyys on Blidinje-järvi, joka on yksi maan suurimmista luonnollisista järvistä ja sijaitsee noin 1200 metriä merenpinnan yläpuolella.

Koska olimme jo nousseet Kupresin tasangolle, päätimme jatkaa vuoristossa vielä hetken. Ennen Blidinjeä oli myös ylämäkiä kiivettävänä, mutta maltillisemmin, koska olimme jo tehneet töitä ylämäissä päästäksemme Kupresiin. Edetessämme kohti Blidinjen tasankoa maasto muuttui yhtäkkiä havumetsäksi ja hetken tuntui, kuin olisimme olleet pyöräilemässä tuttavallisesti Lapissa. Ylämäki muuttui jyrkemmäksi ja meitä väsytti.

Jännittäväksi asiat muuttuivat, kun pääsimme huipulle ja ukkonen alkoi jyrähdellä yhä lähempänä ja lähempänä. Mustat pilvet kerääntyivät kauemmas vuorenhuippujen toiselle puolelle, mutta salamat välkkyivät tiheästi taivaalla ja yhtäkkiä reittivalintamme ei tuntunutkaan enää niin hyvältä idealta. Sade alkoi, kun seisoimme keskellä Blidinjen tasankoa kuvaamassa. Olimme saavuttaneet ylängön, jossa kasvoi vain yksittäisiä puskia, mutta muuten puuton maasto sai meidät tuntemaan olomme alastomaksi ukkosen lähestyessä.

Sade tuli niskaan kuin saavista. Samalla tie muuttui huonokuntoiseksi soratieksi, jossa syvät kuopat ja isot kivenmurikat loivat pyörällemme esteradan. Salamat räiskähtelivät yhä lähemmäs ja korvia huumaava jylinä sattui korviin. Sateen kastelemat jalat luistivat pyöräilysandaaleissa epätasaisessa maastossa ja yritimme edetä mahdollisimman nopeasti viimeiset kilometrit. Viimein vuorten takaa paljastui Blidinje-järvi ja huokaisimme helpotuksesta. Poljimme viimeiset kilometrit hiekkatietä pitkin järven rannalla olevalle leirintäalueelle. Leirintäalue on tosin liioittelua, sillä konttiin tehty epämääräinen ”keittiö” tarkoitti paria tasoa, likaista kaasuhellaa ja vesihanaa. Vessa ja suihku olivat alueen toisella laidalla olevassa ”bajamaja”-rakennuksessa. Suihkusta tuli joko tulikuumaa tai jääkylmää vettä, mutta siitä huolimatta peseytyminen tuntui hyvältä ylämäkien ja sateessa kastumisen jälkeen.

Suihkun jälkeen alkoi toinen show. Olimme jo aiemmin huomanneet pienet ötökät, jotka viihtyivät jokaisella pinnalla leirintäalueella. Suihkun jälkeen ötököiden määrä yhtäkkiä lisääntyi ja pian iltahämärässä oleminen muuttui mahdottomaksi. Ötököitä oli joka paikassa. Ne tunkeutuivat naamaan, korviiin, vaatteisiin, pyörään – aivan joka ikiselle pinnalle, jonka ne havaitsivat. Päädyimme syömään iltapalan teltassa ja ötököiden määrä väheni lopulta lämpötilan laskiessa ja pimeyden laskeuduttua. Olimme silti pettyneitä, sillä pitkän päivän jälkeen olisimme halunneet nauttia luonnonpuiston upeista maisemista. Tällä kertaa ötökät päättivät meidän puolesta.

Aamupalalla Alvdon luona

Blidinjen tasangolta oli huima lasku takaisin merenpinnan tasolle. Pyöräilimme karujen maisemien halki soratietä pitkin ja vuorenrinteellä paimen kulki iltapäivän auringossa lehmälauman kanssa kohti kotitilaansa. Mutkan jälkeen lehmiä oli myös edessämme ylittämässä soratietä. Ne jonottivat kärsivällisinä tien ylitystä ja tietä ylittävät lehmät pysähtyivät tuijottamaan meitä epäilevästi. Pysyimme paikallaan ja ilmeisesti lehmät totesivat, että meistä ei ole suurempaa uhkaa ja jatkoivat jonossa kulkemista tien yli kapealle polulle ja alas rinteeseen omaan navettaan.

Soratie muuttui karkeammaksi ja irtonaisemmaksi. Saavuimme vuorten ympäröimään laaksoon ja aloimme laskeutua alaspäin jyrkkiä serpentiinimutkia tekevää tietä pitkin. Aika ajoin tien pinta muuttui niin epätasaiseksi, että talutimme pyörää alamäessä. Jyrkimmillään alamäet olivat lähemmäs 20 prosentin luokkaa ja jopa pyörän taluttaminen tuntui huteralta. Paikka paikoin tie oli sortunut sivuista ja aiheuttanut pieniä maanvyörymiä. Pääsimme lopulta tarpeeksi alas ja tie muuttui asfaltiksi. Vastaan tuli vanhoja Volkswagen Golfeja pyöreät valokeilat hämärässä hohtaen ja meitä nauratti. Bosnia ja Hertsegovinan suosituimmalta vaikuttavalla autolla ei tuntunut olevan rajoitteita – sinne vain, vuorenrinnettä ylöspäin!

Löysimme tien vierestä lähteen, jossa luki ”drinking water”. Olimme ajatelleet leiriytyä paikalle, mutta autotie kulki aivan vierestä ja kyläläisiä kulki tiellä molempiin suuntiin. Paikalle tuli nuori nainen onkivapaa kantavan pienen lapsen kanssa sekä vanhaa Golfia ajava vanhempi mies. Päätimme kysyä heiltä lupaa telttailuun ja mies vastasi iloisesti hymyillen: ”One night, two nights, three nights!” ja viittilöi rennosti lähteen vieressä olevaa nurmialuetta kohti. Olimme siis tervetulleita jäämään niin pitkäksi aikaa kuin halusimme.

Mies lähti kipuamaan lähteen vierestä kohoaville terasseille, joilla oli värikkäitä mehiläispesiä vieri vieressä. Teimme ruokaa miehen hoitaessa ylempänä mehiläisiä ja jonkin ajan kuluttua hän palasi takaisin ja toi piknik-pöydälle kasan luumuja. Sitten hän soitti tyttärelleen, joka osasi puhua englantia ja tytär käänsi miehen puheen meille. ”Isä haluaa kutsua teidät kahville.” Sovimme kahvittelut seuraavalle aamulle kello 9 ja mies lupasi tulla hakemaan meidät.

Seuraavana aamuna heräsimme aamukasteesta kostuneesta teltasta ja yritimme kuivatella tavaroita vuorten takaa pilkottavan aamuauringon ensisäteissä. Hieman ennen yhdeksää edellisenä iltana tapaamamme mies ajoi vanhalla Golfillaan paikalle ja seurasimme häntä alamäessä pyörällä rullaten. Perhe asui pienessä kylässä vuorten ympäröimässä laaksossa. Kyläläiset katselivat meitä uteliaana, kun ajoimme heidän ohitseen ja parkkeerasimme pyörämme perheen talon eteen.

Asuintilat olivat betonisen talon toisessa kerroksessa, alemmassa kerroksessa heillä oli pari lehmää ja vuohia. Istuimme parvekkeella helteisen auringon lämmittäessä selkää ja niskaa. Joimme bosnia-hertsegovinalaista kahvia (maultaan lähellä turkkilaista kahvia) ja maistelimme paikallista melonia sekä lokumia, makeaa tahmeahkoa herkkua. Pian Alvdoksi esittäytynyt mies kysyi, olimmeko syöneet ja kohta istuimmekin aamupalapöydän ääressä syömässä paistettuja kananmunia, tuoretta leipää heralla, oman puutarhan kurkkua ja itse tehtyä karhunvatukkamehua. Perheen tytär Amila esitteli meille perheen puutarhaa ja kylää, jossa he asuivat. Lähtiessämme saimme vielä kassillisen ruokaa mukaan. Täysin sattumanvarainen, uskomattoman lämmin kohtaaminen täytti muutakin kuin vatsamme. Taas kerran Bosnia ja Hertsegovina oli onnistunut täyttämään meidän sydämemme lämmöllä ja ihmetyksellä. Toivoimme vain, että joku päivä voisimme antaa muille yhtä paljon hyvää, kuin nyt olimme itse saaneet osaksemme.

40 astetta Ćiro Traililla

Olimme kuulleet Bosnia ja Hertsegovinassa olevasta pyöräilyreitistä jo kauan ennen reissun alkamista. Itse asiassa Ćiro Trail oli yksi harvoista kohteista, jonka olimme etukäteeen suunnitelleet vuoden mittaiselle matkallemme. Niinpä odotukset olivat korkealla, kun saavuimme viimein Mostariin, Ćiro Trailin lähtöpisteeseen (tai päätepisteeseen, jos päätät ajaa reitin toisesta suunnasta).

Mostar osoittautui varsin tunnetuksi kohteeksi, vaikka jälleen kerran meillä ei ollut aavistustakaan paikan turistillisuudesta. Tunnetuin nähtävyys kaupungissa on Mostarin silta Stari Most, joka rakennettiin alun perin 1500-luvulla. Bosnian kroaattiarmeija tuhosi sillan Bosnian sodassa, mutta silta jälleenrakennettiin alkuperäisiä rakennusmateriaaleja ja -menetelmiä käyttäen. Uusi korjattu silta avattiin vuonna 2004.

Saavuimme Mostariin suoraan Blidinjen ylängöltä ja lämpötiloihin tuli tuntuva muutos. Jos päiväsaikaan vuorilla oli ollut 25 astetta, niin Mostarissa oli samaan aikaan 40 astetta. Pyöräilimme Mostariin saapuvaa tietä pitkin ja viimeisen tunnelin jälkeen tuntui, kuin olisimme tulleet saunaan. Alue on muutenkin tunnettu korkeista lämpötiloista ja sietämätön helle sai meidät viettämään leirintäalueella vain yhden vapaapäivän, minkä jälkeen jatkoimme matkaa.

Ensimmäiset 50 kilometriä Ćiro Traililla menivät sutjakkaasti ja vietimme ensimmäisen yön erään ravintolan omistamalla alueella telttaillen (luvalla, tietty). Telttapaikka joen varrella sopi meille mainiosti eikä käytettävissä oleva vessakaan haitannut. Seuraavana päivänä edessä oli Ćiro Trailin niin sanottu alkuperäinen osuus. Pyöräilyreitti seuraa vanhaa Itävalta-Unkarin aikaista kapearaiteista rautatietä, joka muutettiin pyöräilyreitiksi vuonna 2010. Alkuperäinen rautatie, jota reitti seuraa, oli käytössä vuodesta 1901 vuoteen 1976, ja sen jälkeen alueen infrastruktuuri muutettiin osaksi pyöräilyreitistöä. Emme unissammekaan olleet osanneet varautua siihen, mitä päivä toisi eteemme.

Lepakoita, piikkipuskia ja vaarallisia siltoja

Kuvittele rautatie ja kiskojen alla oleva kivimateriaali. Sen jälkeen kuvittele, että kisko poistetaan ja jäljelle jää vain karkea sora ja kivet. Ćiro Trailin piti olla pyörämatkailijoille ja aloittelijoille sopiva pyöräreitti. Todellisuus osoittautui toiseksi, kun käännyimme soratielle, joka vastasi lähinnä edellä kuvaamaani tilannetta. Tuntui, kuin tieltä olisi vain poistettu kiskot ja muuten reitille ei oltu tehty juuri minkäänlaisia toimenpiteitä.

Tielle oli muodostunut kaksi uraa, joilla pystyi ajamaan. Tietä reunustavat piikkipuskat kurottivat tien ylle ja raapivat meidän jalkoja ja käsiä polkiessamme vasemmanpuoleisella uralla eteenpäin. Keskellä oleva sora oli liian hankalaa ajettavaksi, joten meidän oli pakko pysytellä tien reunassa piikkipuskista huolimatta. Elohopea kipusi lähelle 40 astetta ja varjottomat kohdat olivat lähes sietämättömiä. Pidimme taukoja vähän väliä, mutta siitä huolimatta olo tuntui huonolta, vesivarannot hupenivat vauhdilla ja mietimme, miten ihmeessä selviäisimme tuolta soratieltä pois.

Oman mausteensa etenemiseen toivat jatkuva ylämäki ja tunnelit. Olimme toki varautuneet ylämäkeen ja reitti olikin sinällään hieno, sillä tie mutkitteli yhä ylemmäs ja ylemmäs vuorenseinämiä myötäillen. Emme kuitenkaan osanneet etukäteen kuvitella, miten raskasta helteessä eteneminen huonokuntoisella soratiellä olisi ja etenimme hitaammin, kuin kertaakaan aiemmin.

Ensimmäinen tunneli oli järkytys. Vauhtimme oli niin hidas, että dynamovaloon ei riittänyt virtaa. Pyöräilimme tunneliin ja nenässä alkoi pistellä epämiellyttävä haju. Pian hajun lähdekin selvisi, kun katossa alkoi kuulua korvia vihlovia kimeitä äännähdyksiä, napsahduksia ja vinkunaa. Tunnelin katto parveili lepakoista ja kyyristelimme pyörän selässä polkiessamme lepakon ulosteesta tahmealla tiellä eteenpäin niin nopeasti kuin pystyimme. Haju oli suorastaan etova ja tunnelin toisen pään näkyessä huokaisimme helpotuksesta. Huono uutinen oli, että tunneleita oli edessä vielä kymmenkunta.

Tunneleiden lisäksi ylitimme muutaman sillan, jotka saivat meidät pelkäämään henkemme edestä. Puristin siltojen kaiteita rystyset valkoisina, kun katselin huonokuntoisten lankkujen alla olevaa kymmenien metrien pudotusta. Välillä lankkuja puuttui, välillä tuntui, että ne lahoaisivat alta hetkenä minä hyvänsä. Olivathan sillat nähtävyys sinällään, sillä yksi silloista on itse Gustave Eiffelin insinööritoimiston suunnittelema.

Toinen päivä Ćiro Traililla vei meidän kaikki voimat. Meiltä kului työpäivän verran aikaa pyöräillä 20 kilometriä ja nuo 20 kilometriä olivat reissun pisimmät. Jälkikäteen ajateltuna kokemus oli aikamoinen seikkailu, mutta siinä hetkessä, kun puuskutimme puolivälissä soratieosuutta 40 asteen helteessä, pohdimme useammin kuin kerran, mitä ihmettä olimme tekemässä. Loppumatka Trebinjeen, Ćiro trailin päätöspisteeseen, sujui lähes ongelmitta. Tosin onnistuimme saamaan reissun ensimmäisen puhjenneen sisärenkaan. Mutta mitä pienistä.