Reilut kaksi vuotta sitten istuin tylsistyneenä yövuorossa aamuyön pikkutunneilla. Jos et ole tehnyt yövuoroja, kerron sinulle, että aamukolmen ja aamukuuden välillä olevat tunnit kuluvat puolet hitaammin, silmäluomia painaa ja minuuttiviisari tuntuu etenevän taaksepäin. Olin jo pidempään potenut kaukokaipuuta. Parin vuoden takainen Islannin vaihto tuntui vieläkin väkevänä mielessä, eikä mennyt päivääkään, ettenkö olisi ikävöinyt tuota laavakenttien ja ystävällisten ihmisten maata. Muualle kaipaamisen taustalla oli myös jatkuva väsymys ja toistuneet uupumisjaksot ja masennukseni oli kaikkea muuta kuin hoitotasapainossa. Usein ahdisti, enemmän tai vähemmän.
Niinpä eksyin yön pikkutunneilla etsimään kaukomaiden kaipuussani matkablogeja ja törmäsin Markus Kauhasen blogiin hänen matkastaan pyörällä Euroopasta Uuteen-Seelantiin. En ollut tuolloin vielä suuresti kiinnostunut retkipyöräilystä – takana oli vain muutama lyhyt retki ja varusteemme olivat hyvinkin alkeelliset. Ensimmäisen tekstin luettuani olin kuitenkin uppoutunut aiheeseen – voisiko pyörällä tosiaan tehdä niin pitkän matkan?
En ole erityisen hurja ihminen. En tee asioita spontaanisti enkä suunnittelematta, koska se on minulle vaikeaa. Ajatus pyörämatkasta maailman ääriin kolahti kuitenkin jonnekin sisimpään, aloittelevan seikkailijaminän haparoiviin otteisiin. Hetkessä olin virkistynyt ja tehdessäni aamuhoitoja pohdin vain mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä. Miten me, kaksi keskinkertaista ja keskituloista ihmistä saisimme koottua tarvittavat rahat ja tarvittavan rohkeuden vuoden mittaista reissua varten?
Yövuoron jälkeen istuin bussiin mietteissäni. Suomesta Singaporeen. Kartalta katsottaessa tuo äärimmäisen kaukainen niemimaan kärki tuntui houkuttelevalta, kuin Euroopan ja Aasian mantereen päätepisteeltä. Kotona herätin Oton vaivihkaa ja supatin innoissani: “Haluaisin polkea Suomesta Singaporeen”. Otto naurahti innostukselleni ja jatkoi uniaan. Toistin sanomani ja pujahdin nukkumaan. “Ai suomesta Singaporeen? Selvä.”. Ja niin asia oli sovittu. Olimme laittaneet aluille jotain innostavaa ja kutkuttavaa, eikä paluuta tuon päivän jälkeen ollut. Ei aikaakaan, kun olimme tehneet suunnitelman ja aloimme säästää rahaa arvioitua budjettia varten.
Nyt tuosta hetkestä on hieman yli kaksi vuotta. Budjetti ja varusteet ovat kasassa, rokotukset hankittuina ja matkavakuutus neuvoteltuna. En tiedä vieläkään, uskallanko. Koen kuitenkin pakottavaa tarvetta lähteä. Tunne, joka on kahden vuoden ajan jäytänyt ja johon pienet seikkailut ovat olleet vain laastareita. Tuntuu, etten löydä rauhaa ellemme lähde. Haluan olla yhteydessä ympäröivään luontoon, tuntea tuntemattomat kaupungit ja ihmiset. Haluan etsiä ja epäröidä, koska siitä haparoinnista löydän jotain uutta.
Mitä tarkoittaa vuosi pyörän selässä? Se tarkoittaa 20 000 pyöräiltävää kilometriä, kymmeniä maita ja satoja kaupunkeja. Se tarkoittaa äärimmäistä fyysistä ponnistelua ja tuskailua kaiken epävarmuuden keskellä. Se tarkoittaa onnistumisen kokemuksia, itsensä löytämistä ja uuden kohtaamista. Se tarkoittaa jotain, mitä emme vielä tiedä, mutta myös jotain minkä haluamme kohdata ja kokea.
Pelkään tietysti epäonnistumista ja kaikkea epävarmaa. Samalla yritän olla armollinen ja rutistaa tulevaan koitokseen kaiken jo oppimani. Luottaa siihen, että lopulta kaikki järjestyy niin kuin aina ennenkin. Emme ole suunnitelleet etukäteen reittiä, vaan mietimme matkaa eteenpäin päivä kerrallaan. Suurin osa, mitä etukäteen tällaista matkaa varten voisi tehdä, on jo tehty.
Taaksepäin katsoessani olen kiitollinen sille Roosalle, joka kaikkein väsyneimpinäkin aikoina jaksoi katsoa eteenpäin ja pitää toivoa yllä. Tuolloin täysin mahdottomalta tuntunut ajatus on muuttunut sitäkin mahdollisemmaksi ja aivan pian hyppäämme laivaan ja lähdemme kohti tuntematonta, jännittävää ja ennenkokematonta seikkailua.