Pyöräilyn voisi ajatella olevan optimaalinen laji suorittamiseen taipuvalle ihmiselle. Laji, jossa voi optimoida kaikkea aina varusteista ajoasentoon ja joka tarjoaa mahdollisuuden kilpailuun monen eri alalajin parissa. Silti, pyöräily tarjosi itselleni täysin toisenlaisen vaihtoehdon. Pyöräilystä tuli tila, jossa oma suorittajan mieleni lepää.
Sairastuin masennukseen ja toistuvaan uupumukseen opiskellessani ensihoitajaksi. Ei sille löytynyt mitään yksittäistä syytä ja luultavasti useat eri syyt johtivat sairastumiseeni. Yhtenä päivänä vain sain kesken simulaation paniikkikohtauksen, joka vihdoin herätti siihen, että kaikki ei ehkä ollutkaan ihan ok. Simulaatioselkkauksen jälkeen jäin sairaslomalle, mutta vain lyhyeksi aikaa. En todella tajunnut, miten paljon kuormaa vuosien aikana oli kertynyt ja jatkoin suorittamista kesätöiden, ulkomaan vaihdon ja opintojen loppuun saattamisen parissa. Suoritin elämää. Koulua koulun jälkeen, harrastuksia ja haastavia ihmissuhteita. Halusin olla hyvä, sillä hyvä suoritus oli merkki omasta kelpaavuudestani.
Vuosien saatossa olen käynyt uupumuskierteessä uudelleen ja uudelleen. Olisipa helppoa oppia kerrasta, mutta ihmismieli on erinomaisen taitava selittelemään itselleen tekosyitä, miksi aina voi jaksaa vielä hetken. Sinnitellä ja joustaa. Lopulta käy niin, että keho ei enää jaksa ja lopulta on pakko pysähtyä.
Elin pitkään erilaisten odotusten mukaan. Tai pikemminkin elin sen mukaan, mitä odotin ihmisten odottavan minulta ja miten miellyttäisin mahdollisimman monia. Ympäristö toitottaa, mitä elämässä kuuluisi tehdä ja mihin aika pitäisi käyttää, mutta itselläni ei ollut siitä aavistustakaan. En tiennyt kuka minä olen. Tekeekö järkeä?
Vasta psykoterapiassa aloin ymmärtää, miten olin elänyt suorituspainotteista ja onnistumisiin pohjautuvaa elämää, jossa epäonnistumiset tuottivat pettymyksen itseen kerta toisensa jälkeen. Terapia loi perustan, turvallisen pohjan lähteä etsimään niitä omia juttuja. Samoihin aikoihin pyöräily hiipi salaa meidän elämään ja huomasin nauttivani pyöräilyn tuomasta fiiliksestä yhä enemmän. En voi sanoa, että pyöräily oli taikakeino, jolla paranin vuosia jatkuneesta uupumuskierteestä ja yhtäkkisesti olen supernainen, joka polkee pyörällä Suomen päästä päähän. Ei – haluan kertoa tästä siksi, että vihdoin aloin uskoa elämässä olevan enemmän mahdollisuuksia, kuin menetettyjä tilaisuuksia. Päivä päivältä ja kuukausi toisensa jälkeen opin vähitellen ajattelemaan toiveikkaasti. Väsymys, ahdistus ja näköalattomuus tulevaisuuteen vaihtuivat toivoon, haaveisiin ja itsemyötätuntoon. Vähä vähältä.
Pyöräily toi omaan elämääni tilaisuuden kokea lapsenkaltaista iloa ja muistutti minua siitä, miten pienimmätkin hyvät asiat ovat tärkeitä tavallisessa arjessa. Pyöräilystä tuli pakopaikka suorittamisesta ja arjen velvollisuuksista. Tila, jossa mieli tyyntyy. Pyöräilyäkin on monenlaista, mutta etenkin retkipyöräily ja matkan tekeminen pyöräillen ovat omalle suorittajan mielelleni oivia tapoja elää tässä hetkessä. Pyöräily on tarpeeksi hidasta, jotta ympäristöä ehtii prosessoida ja havainnoida, täysin eri lailla kuin autolla liikkuessa. Matkapyöräilyssä ainut velvoite on huolehtia perustarpeista – unesta, levosta ja ruokailusta. Polkemisen tasainen rytmi sekä ympäristön äänet, värit ja tuoksut ympäröivät matkanteon. Helppoa ja ihanaa elämää!
Miten pyöräily sitten liittyy tähän rönsyilevään tarinointiini uupumisesta? Haluaisin, että ihmiset etsisivät enemmän asioita, jotka tuovat iloa. Minulle se oli pyöräily, jollekin toiselle se voi olla vaikka neulominen, metsäkävelyt koirakaverin kanssa tai vaikka suihkussa laulaminen. Mutta tärkeintä on se, että mielekäs tekeminen tuo elämään iloa ilman suorittamisen painetta.
Retkipyöräilyyn liittyy tieitysti paljon myös epämukavuutta. Aina ei ole mahdollista peseytyä, joskus telttapaikkaa joutuu etsimään oudossa paikassa illan jo pimentyessä ja joskus taas mielen on vaikea rauhoittua pyöräilyn ääreen. Silti pyöräilystä on tullut minun onnellinen tilani, seikkailija-minän paratiisi. En tunnistanut tätä piirrettä pitkiin aikoihin itsessäni. Pieni seikkailija hukkui paineiden ja odotusten alle vuoksiksi, enkä osannut kaivata sellaista, mitä en ollut kokenut.
Sosiaalista mediaa ja uutisia selatessa tulee välillä sellainen olo, että kaikki uupumukseen sairastuneet irtisanoutuvat ja löytävät uuden unelmatyön, joka ratkaisee kaikki ongelmat tai että parantuminen olisi jotenkin hirvittävän tärkeää. Itse en usko parantuvani koskaan, koska ei ole mitään mitä parantaa. Ehkä olen jonkun mielestä vajavainen, mutta en välitä siitä enää. Ennen kaikkea ajattelen, että olen vihdoin etsinyt ja löytänyt palasen omasta itsestäni. Olen löytänyt jaksamisen raamit, joiden sisälle voin elämäni rakentaa. Vielä nuo raamit ovat kovin rajalliset, mutta kenties joskus ne laajenevat, kasvavat ja muuttuvat. En tiedä sitä vielä, mutta etsiessä aion seikkailla ja eksyä vielä monta kertaa – ja samalla pyöräilen mahdollisimman paljon!