Dzień dobry! – Päivä on Puolassa aina hyvä

Saavuimme 1.6. Puolaan lähes huomaamatta. Liettuan ja Puolan rajalla olevat tietyöt tekivät rajanylityspaikan huomaamattomaksi ja yhdessä hetkessä huomasimme olevamme Puolan puolella. Neljäs maa matkallamme! Puolassa maaseutumaisemat jatkuivat ja poljimme kapeahkoja hyväkuntoisia teitä eteenpäin. Ensimmäisistä kilometreistä lähtien vastaantulijat vilkuttivat ja peukuttivat meille ohittaessaan meidät. Polkiessamme kohti ensimmäistä kylää ja pankkiautomaattia paikallisen valuutan nostoa varten, googlettelin matkalla puolalaisia sanoja ja tervehdyksiä. Edessä oli ainakin kolme viikkoa tuossa meille täysin tuntemattomassa maassa, joten ainakin voisimme opetella sanomaan hei ja kiitos.

Upea Green Velo – pyöräreitti Puolan itärajalla

Olin jo ennen meidän matkaa törmännyt Green Velo -pyöräilyreittiin sosiaalisessa mediassa. Kehuja kerännyt 2000 kilometrin mittainen pyöräilyreitti alkaa pohjoisesta Puolasta ja jatkuu itärajaa myötäillen aina eteläiseen Puolaan saakka. Me liityimme Green Velolle ennen Augustówia ja kenties kohdallemme sattui vain hyviä pätkiä, mutta reitti oli alkumetreistä saakka täydellinen pyöräilijälle. Pysähdyimme Augustówissa vain tekemään puistossa ruokaa (ja keräämään kummastuneita katseita ihmisiltä), mutta vaikutelma ensimmäisestä Puolalaisesta isommasta kaupungista oli positiivinen. Kadut olivat siistit, rakennukset kauniita ja keskustassa oli useita viheralueita.

Augustówista jatkoimme matkaa vielä 37 kilometriä pienten kylien läpi pikkuteitä pitkin. Viimeisten tahmeiden kolmen kilometrin jälkeen saavuimme Biebrza Safarille iltamyöhään, mutta saimme siitä huolimatta ystävällisen vastaanoton maatilamajoituksessa. Tehdessämme iltapalaa paikan kissa piti meille seuraa, mutta muuten olimme paikan ainoat asiakkaat. Päädyimme viettämään Biebrza Safarilla vapaapäivän, sillä olimme tulleet monta päivää jo putkeen ja meitä väsytti.

Nukuimme sikeästi yli 10 tunnin unet ja olo tuntui viimein usean levottoman yön jälkeen levänneeltä. Talon pihapiirissä teki pihatöitä vanha pariskunta, kenties omistajan vanhemmat, ja mies hyräili ripustaessaan pyykkiä ja poimiessaan tikkailla kirsikoita. Rauhallinen tunnelma tarttui meihin ja oli helppo nauttia paikallaan olosta. Mies yritti kysyä meiltä jotain puolaksi, mutta vastasimme vain, ettemme puhu puolaa, jolloin hän kohautti olkiaan hymyillen ja sanoi: ”Problem!” Illalla joogasimme teltan vieressä nurmikolla ja loppurentoutuksessa makasimme maassa katsellen ylös taivaalle. Hengitin sisään ja hengitin ulos. Pienet pääskyt liitelivät iloisesti ristiin rastiin jo ilta-auringossa värjäytyvällä taivaalla ja maadoituin pohtien, miten pieniä me olimme ison maapallon pinnalla.

Pyöräilimme Green Veloa pitkin lähes Puolan puoliväliin saakka. Emme seuranneet reittiä täydellisesti koko aikaa, mutta kuljimme Green Velolla satoja kilometrejä ja sen kokemuksen pohjalta pyöräreitti on todellakin suosituksen arvoinen. Tosin olen kuullut, että reitille mahtuu myös paljon hankalia hiekkateitä ja pehmeää maastoa, mutta meille reitti tarjoili parhaat puolensa. Etenkin Białowieżan metsäalueella Green Velo kulkee upean vehreiden metsien halki ja kohdalle osui paljon myös vasta valmistunutta asfalttitietä. Green Velon varrelta löytyy myös pyöräilijöille suunnattuja levähdyspaikkoja, joilta löytyy pöytiä, katos ja usein myös jonkinlainen kuivakäymälä (bajamaja).

Białystok ja ensimmäinen sisämajoitus

Lähes kuukauden ulkona olemisen jälkeen päätimme varata koillis-Puolan isoimmasta kaupungista, Białystokista, sisämajoituksen. Białystok yllätti positiivisesti infrastruktuurillaan. Pyöräkaistoja pitkin pääsi kulkemaan helposti kaupungin keskustaan saakka, mutta perillä meillä oli ongelmia asunnon löytämisessä. Kiertelimme vanhojen asuintalojen keskellä jonkin aikaa etsimässä oikeaa talonumeroa, kunnes lopulta löysimme oikean talon. Jouduimme vielä kokeilemaan kahden rapun ovea, koska ovissa ei ollut mitään merkintöjä. Purimme pyörän kahteen osaan talon pihalla ja kannoimme kapeahkoa rappukäytävää pitkin laukut ja pyörän toiseen kerrokseen. Asunto osoittautui varsin siistiksi ja tuntui taivaallisen hyvältä päästä suihkuun viikon jälkeen.

Emme tehneet juuri mitään vapaapäivien aikana. Nautimme sängyssä nukkumisesta, söimme pakastepizzaa ja ranskalaisia (ainutkertaista, koska meillä oli asunnossa uuni käytettävissä!) ja kiertelimme ihastelemassa Białystokin kauniita rakennuksia. Matkan aikana olenkin oppinut arvostamaan tekemättömyyttä ja kiireetöntä olemista, sillä päivät pyörän selässä ovat usein hektisiä ja vaativat fyysisen puolen lisäksi henkistä jaksamista.

Białowieżan metsissä

Muutaman vapaapäivän jälkeen matka jatkui Białystokista kohti kaakkoa ja Puolan tunnettua kansallispuistoa, Białowieżaa. Sisämajoitus oli syönyt budjetistamme ison osan ja päätimme viettää öitä metsässä telttaillen niin paljon kuin mahdollista. Sisätiloista lähteminen tuntui silti vaikealta. Mukavuuksiin tottui nopeasti ja ajatus telttailusta tuntui vaikealta ja väsyttävältä. Toisaalta sisällä oleminen oli tehnyt hyvää ja meillä oli uutta energiaa palata tien päälle, sillä mieli oli levoton ja halusi jatkaa eteenpäin. Mitä siis edes halusin, kun en sitä itsekään tiennyt?

Puolassa ei ole jokaisen oikeuksia, niin kuin Suomessa. Metsä ei ole yhteistä, vaan se on jonkun omaa ja telttailuun tarvitaan virallisesti maanomistajan lupa. Olimme kuitenkin lukeneet, että jos huolehtii itsensä riittävän syrjäiseen paikkaan ja eikä jätä telttailustaan jälkiä, paikalliset eivät niinkään välitä retkeilijöistä. Białowieżan kansallispuisto on valvotumpaa aluetta luonnollisestikin, mutta karttoja tutkailemalla löysimme kahden luonnosuojelualueen välistä isomman kaistaleen, joka ei ollut osa suojeltua metsää. Suuntasimme tuonne alueelle, mutta pitkän päivän jälkeen olin väsynyt ja ajatuskin ”laittomasta” telttailusta sai vatsan nipistelemään. En tiennyt edes mitä pelkäsin, sillä se on varmaa, että metsään ei kukaan vaivautuisi yksittäisiä telttailijoita etsimään.

Pohtiessani Otolle ääneen, että vahditaanko metsiä todella, ohi ajoi rajavartiolaitoksen tai metsänvartijan auto. Huvitti, mutta samalla ei huvittanut yhtään. Palasimme lopulta vähän matkaa taaksepäin ja menimme heinittynyttä tietä pitkin metsään. Tien päälle oli kaatunut vinottain puu ja Otto sai juuri ja juuri työnnettyä pyörän puun alta pusikoiden taakse piiloon.

Kosteassa metsässä laitoimme leirin pystyyn, mutta jännitin rasahduksia hyvästä piilostamme huolimatta. Jälkikäteen ajateltuna leiripaikka oli täydellinen eikä meistä jäänyt paikalle jälkeäkään, mutta tässäkin asiassa saimme huomata, miten omaa mielen kestävyyttä testataan. Yöllä heräsimme vielä ukkosmyrskyn ääniin ja Otto kampesi itsensä teltasta ulos pilkkopimeään metsään laittamaan sadesuojia pyörään.

Punkkeja ja vessapaperia

Saimme Latviassa tapaamaltamme saksalaispariskunnalta vinkin kartasta, josta voi katsoa laillisia telttailualueita Puolassa. Kyseessä on Puolan metsähallituksen ohjelma ”Spend the night in the forest” eli ”vietä yö metsässä”. Ohjelman piirissä on yli 400 metsäaluetta Puolassa ja alueille voi mennä yöpymään, kunhan ei vahingoita luontoa ja huolehtii roskat mukanaan. Eli suurin piirtein samoin säännöin, kuin missä tahansa retkeillessä.

Olimme alkuun innoissamme näistä ”laillisista” telttailualueista, sillä se helpottaisi stressiämme siitä, ettemme olisi luvattomasti kenenkään mailla. Kuluneiden viikkojen aikana olemme yöpyneet ”Spend the night in the forest” -ohjelman metsissä viisi kertaa ja näistä kaksi on ollut hyviä kokemuksia. Tai lähes hyviä. Ohjelman ajatus on sinällään hyvä, mutta sen enempää asiaa ei olekaan metsähallituksessa mietitty. Ensinnäkin, ohjelmaan valitut metsäalueet ovat valtavia, usein satojen hehtaarien kokoisia alueita. Se vaihtelee, onko alueella polkuja tai ei, mutta mitään järjestettyä retkeilyreittiä alueilla ei tietenkään ole. Toisekseen, alueet ovat joko täysin umpeen kasvaneita, täynnä kosteikkoja tai maastonmuodoltaan sellaisia, että telttailu on täysin mahdotonta.

Białowieżan jälkeen yövyimme ohjelmaan kuuluvalla metsäalueella ensimmäisen kerran. Ilahduimme lähettyville rakennetusta taukopaikasta, jolta löytyi pöytiä, nuotiopaikka ja wc. Ongelmaksi muodostui yli-innokas koira, jonka säikäytimme nuuskimasta iltahämärässä nuotipaikalla. Ystävällisen juttelun jälkeen koira lopetti haukkumisen, mutta sen sijaan se riehaantui ja alkoi hyppiä meitä vasten. Saimme lopulta tehtyä leirin koiran jättäessä meidät rauhaan (hieman kepillä uhaten muiden keinojen ollessa täysin tehottomia) ja sinällään kokemus telttailumetsästä oli positiviinen, vaikka alue vaikutti olevan lähinnä talousmetsää.

Seuraava metsäalue olikin sitten täysin ensimmäisen vastakohta. Emme karttaa katsoessa huomanneet, että alueen vierestä kulkee erittäin liikennöity eurooppatie. Poljimme lyhyen matkaa tien varrella, kunnes löysimme pysähdyspaikan tien varrelta. Pysähdyspaikan ympäristö oli kuitenkin täynnä vessapaperia ja haju sen mukainen, eikä se houkuttanut leiriytymään alueelle. Löysimme onneksemme metsätien, jota pitkin talutimme pyörää syvemmälle metsään. Aiemmin oli satanut ja kostea metsä vessapapereineen teki tunnelmasta tunkkaisen, vaikka löytämämme leiripaikka olikin lopulta kohtuullisen hyvä. Lähellä kuului eurooppatien kohina ja punkit kiipeilivät jaloissa vähän väliä, mutta telttaan päästyämme söimme tyytyväisinä iltapalaa. Teltta tuntui aina kotoisalta.

1577 kilometriä!

Yövyttyämme neljä yötä metsässä, poljimme 116 kilometriä Kazimierz Dolnyyn, historialliseen pikkukaupunkiin Veiksel-joen rannalla. Pidimme kaupungissa muutaman vapaapäivän herttaisen pariskunnan pitämällä leirintäalueella, jossa pääsimme myös sadesuojaan. Illat olivat hyytäviä ja istuimme untuvatakit päällä syömässä iltapalaa vanhaan kivirakennukseen tehdyssä oleskelutilassa. Kazimierz Dolny itsessään oli varsin hurmaava kohde ja kuljimme keskiaikaisilta tuntuvilla kaduilla puolalaisten turistien kanssa.

Vapaapäivien jälkeen jatkoimme matkaa kohti Krakovaa. Lepopäivät Kazimierz Dolnyssä olivat tulleet tarpeeseen, mutta niistä huolimatta tunsin oloni edelleen väsyneeksi ja vetämättömäksi. Ensimmäinen ilta kului taas umpimetsässä rämpien, mutta löysimme lopulta hakkuualueelta välttävän telttapaikan. Seuraava aamu valkeni tuulisena, mutta aurinkoisena ja leirin pakkaamisen jälkeen lähdimme taas tien päälle. Päivän alkupuolella oli heti jalkoja hapottava mäki ja talutimme mäen lähes kokonaan.

Maisemat olivat kauniit alusta saakka ja poljimme maaseututeillä peltojen keskellä kukkulalta toiselle, laskimme alamäkiä vinhaa vauhtia mutkittelevia teitä pitkin vehreän kasvillisuuden varjoon ja nousimme taas uudelle kukkulalle alamäen jälkeen. Vaikka väsytti, maisemat ihastuttivat kerta toisensa jälkeen ja aina taaksepäin kääntyessä sai hengähtää ihastuksesta.

Päivän aikana tuli vielä kaksi pitkää ylämäkeä, mutta toisen mäen talutimme vain osittain ja viimeinen nousi polkemalla! Uskomattomin tunne tuli kuitenkin päivän loppupuolella. Kuukauden tiellä olemisen jälkeen saavutimme 1577 kilometrin merkkipaalun. Edellisenä kesänä pyöräilimme vastaavan matkan Suomen päästä päähän ja nyt olimme saavuttaneet tuon saman matkan. Kaikki tämän jälkeen olisi kauemmas, kuin olimme koskaan polkeneet.

Pidimme illallistauon bussipysäkillä, nousimme viimeisen jyrkän mäen polkemalla ja sen jälkeen nautimme uskomattomasta alamäestä, joka vei meidät mutkittelevaa tietä pitkin maalaiskylien läpi ja kukkulalta toiselle. Eräältä pellolta lehahti valkea kyyhkyparvi lentoon ja parven kääntyillessä taivaalla muodostelmassa tunsin liikutuksen kyyneleiden polttelevan silmäkulmissa. Olimme jo nyt tehneet sellaisen matkan, että saimme olla ylpeitä itsestämme.

Kohti Krakovaa

Viimeinen yö ennen Krakovaa koetteli meitä todella. Etsimme telttapaikkaa pilkkopimeässä metsässä ja aiemmin päivällä tullut rankkasade oli tehnyt metsäteistä mutaiset. Puolan ”Spend the night in the forest” tuntui yhdeltä vitsiltä rämpiessämme jyrkässä rinteessä etsimässä teltalle sopivaa paikkaa. Lopulta teltta löysi paikkansa metsätien varrelta rinteestä, jossa makasimme teltassa jalat alamäkeen. Otto valui säännöllisin väliajoin jalkopäätä kohti ja nukuin levottomasti jo kolmatta yötä putkeen.

Aamun valjetessa paahde kuumensi teltan sietämättömäksi ja teltan ulkopuolella odottavat verenhimoiset paarmat huononsivat tilannetta ennestään. Pakkasimme telttaa tulikuumassa auringossa paarmaparven surratessa ympärillä ja hermo meni meiltä molemmilta. Tuossa hetkessä tuntui, että mitä järkeä koko touhussa on ja halusimme vain päästä ikävästä tilanteesta pois. Olimme molemmat ärsyyntyneitä ja vihaisia (ja nälkäisiä), eikä edellisten päivien huono syöminen parantanut kummankaan oloa.

Lopulta tilanne purkautui itkuna päästyämme takaisin asfalttitielle. Siinä me sitten istuimme sylikkäin, keskellä Puolan maaseutua asfalttitien reunassa, Otto minua takaapäin halaten. Tandempyöräilystä ei tullut mitään, jos emme tehneet sitä tiiminä ja väsyneenäkin piti löytää pienimmätkin voimanrippeet, jotta matkan jatkaminen onnistuisi. Ja me tiesimmekin jo, lukemattomien yhteisten vuosien myötä, että merkitystä ei ollut sillä riitelimmekö vai emme. Tärkeämpää oli löytää sanat riitojen jälkeen ja asettua taas yhteisille polkimille, niin kuvaannollisesti kuin kirjaimellisestikin.

Huonosta aamusta ja energiavajeesta huolimatta päätimme yrittää polkemista Krakovaan. 80 kilometrin matka tuntui täysin utopistiselta, mutta tiesimme, että yksikin lisäyö metsässä olisi liikaa. Päivä oli mielettömän kuuma ja jatkoimme matkaa ylämäkiä työntäen. Kauppareissun jälkeen teimme taas kerran ruokaa bussipysäkillä ja keskipäivän aurinko kipusi lopulta paahtamaan pysäkin varjoonkin. Oli pakko jatkaa. Iho oli kuoriutuvan likainen ja odotimme suihkuun pääsyä.

Lähestyessämme Krakovaa pääsimme liittymään Eurovelo 11 -reitille, mikä oli luultavasti päivän ja jalkojemme pelastus. 20 kilometriä sujui kuin siivillä, ylämäet olivat maltillisempia ja reittiä oli helppo ajaa eteenpäin. Tatra-vuoristo alkoi siintää kaukaisuudessa ja kauniit peltomaisemat reunustivat pyörätietä molemmin puolin. En usko, että olisimme ilman tuota Eurovelo-osuutta ikinä jaksaneet polkea 80 kilometriä paarmojen täyttämästä rinteestä Krakovaan asti. Päivän viimeiset kilometrit hapottivat, sillä jyrkän mäen jälkeen oli aina alamäki ja seuraava jyrkkä ylämäki. Talutimme paljon, pyöräilimme osan ja joka mäessä huokaisimme seuraavaa alamäkeä, joka tiesi tulevaa ylämäkeä.

Krakovassa pääsimme lopulta pyöräkaistalle, joka vei meitä aina perille saakka keskustaan. Eräässä risteyksessä ystävällinen nuori mies huikkasi meille, mistä olimme tulossa ja minne matkalla. Hänen ystävällisyyttäänkin hämmästyttävämpää oli kieli, jolla hän aloitti keskustelun: englanti. Saapuessamme Krakovaan emme edes ymmärtäneet, miten paljon olimme kaivanneet kunnollisia keskusteluja ja ymmärretyksi tulemista. Reilut kaksi viikkoa olimme olleet Puolan maaseudulla lähinnä uteliaiden katseiden kohde ja usein kohdatessa ihmiset lakkasivat edes yrittämästä keskustelun jatkamista, kun tajusivat meidän olevan ulkomaalaisia.

Eikä siinä ole mitään vikaa sinällään. Olemme muukalaisia tien päällä, oppimassa uusissa maissa uusista kulttuureista. Kaksi viikkoa kuljimme pitkin Puolan maaseututeitä ja näimme kurkistuksen siitä, miltä tavallinen elämä Puolassa näyttää. Vilkutimme peltotöissä ahkeroiville, vastasimme ystävällisiin hymyihin ja kaikkialla minne kuljimmekin, saatoimme kuulla ”Dzień dobry!” (hyvää päivää!). Vastasimme samoin, ”Dzień dobry!”, ja jatkoimme matkaa pienten kylien, viinimarjaviljelmien ja vehreiden metsien halki.